Prosessi ja angst?

Eka kunnollinen kouluviikko tuli ja meni ja mulla olisi konkreettisempaakin prosessiin liittyvää asiaa, mutta nyt ei oikein pysty kun mieli vähän maassa. Uusi elämä kouluineen ja ihmisineen alkoi täällä Kiuruvedellä ja nyt vihdoin saa rentoutua ja tehdä tämän viikonlopun juuri sitä mitä tahdon. Arjet menee aika tiukasti koulussa ja sieltäkin pääsee ti-to päivisin vasta viideltä kämpille, niin se päivä menikin jo melkein siinä. Ei kaduta yhtään, mutta kyllä olen iloinen että voi huomenna nukkua pitkään.

Mutta tosiaan, tänään pistin taas sustanonin, 4 päivää myöhässä koska olen vain ollut niin kouluajatuksissa etten ole saanut aikaseksi tehdä tuon kanssa mitään. Hetki sitten vielä ajattelin että jes, testoa suoniin, mutta siihen se jäikin. Jostain syystä neula nipisti koko ajan lihasta ja painoin aika nopeasti nesteen sisään, ajatuksena vain että haluun neulan äkkiä ulos. Huomenna on varmaan törkeän kipeä jalka. Lisäksi tuli paperit Helsingin psykiatrian erityislääkäriltä, nyt minulla on täysioikeus vihdoin hakea maistraatista miehen sosiaaliturvatunnusta, minkä teenkin ensi viikolla. Joka meinaa sitä, että joudun jälleen kerran hakea todistuksia ja papereita oikealla tunnuksella, huoh. Tämän lisäksi joudun ainakin kerran ramppaamaan lääkärissä, niin että saisin vaihdettua sustanonin nebidoon.

Vaikka olisi kuinka ylpeä itsestään, sitä katsoo haikeasti toista ja toivoo että voisi edes päivän verran olla joku muu, joku joka on vielä täydellisempi kuin sinä.

Minä olen ylpeä itsestäni ihmisenä. Minä olen ylpeä itsestäni myös transsukupuolisena.
En haluaisi olla kukaan muu, mutta kai jokainen joskus miettii, miltä tuntuisi olla joku aivan toinen?
Nyt on just sellanen fiilinki ja se itseasiassa vähän masentaakin kun mietin ihmisiä jotka ovat saaneet olla oma itsensä koko elämänsä, ilman katseita, paskapuheita, kiusaamista ja syrjintää.
Voin vihdoin olla oma itseni, mutta se on vaatinut paljon ja olen sen kanssa menettänytkin paljon, tuntuu esimerkiksi etten ole edes nuoruutta voinut elää niin kuin muut. Ehkä se on vain harhaa, mutta siitä huolimatta minusta tuntuu siltä.
Vaikka en kadu prosessia yhtään, olisihan elämä silti paljon helpompaa jos ei tarvitsisi piikittää itseään, rampata lääkäreissä, pelkää että joku näkee että omistan naisen kropan, pelkää ylipäätänsä että ahmasmieliset käyvät päälle, pelkää että väärät ihmiset saavat tietää, pelkää ettei tule hyväksytyksi, ketuttuuntua siitä etten voi käydä uimapaidan kanssa uimassa, rampata leikkauksissa..

Onko täällä muita jotka ovat onnellisia juuri tuollaisina, mutta joilta puuttuu kuitenkin se jokin?

Ajatukset eivät näemmä olekkaan ihan niin selkeät että saisin mitään fiksua aikaiseksi, eli ehkä lopetan tähän ja ilahdutan teitä kuvilla jotka on otettu Vermon poninäyttelyistä.

jos käy niin etten olekkaan paikalla

kun "vuoden poikaystävä"-palkintoa jaetaan

lausuisitko sanasen mun puolesta;

kyllä elämä on ihanaa ja sen sellaista.

Kuvien sijainti on aika hieno, en tiedä mikä mun bloggerille tuli..