27. helmikuuta 2010
Prosessi ja sosiaaliset suhteet #1
Koulu
Sain kerrottua kuraattorille transtutkimuksista.
Käyn siis nykyään kerran viikossa tunnin ajan keskustelemassa kuraattorin kanssa mun univaikeuksista, ahdistuksesta ja masennuksesta.
Se otti sen tosi hyvin. Kirjoitti sen taululle ja kyseli missä vaiheessa olen, oonko sinut itseni kanssa ja miten muut on sen ottanu. Jotenkin tuntuu että se on ennenki auttanut transihmisiä.
Oon ilonen et se otti sen noin hyvin.
o/
Se sano että se ei oo ongelma mun koulukäynnissä ja mun opiskeluun vaikuttaa vaan mun henkinen terveys ja univaikeudet. Mut se oli sanonut mun opettajalle että ei oo ongelmaa että jatkan koulussa, kunhan jatkan kuraattorin kanssa keskustelemassa ja hoitamassa terveyttä.
Parempi mieli tästä ja sellanen fiilis et voisinkin päästä koulun karkoitusjakson läpi.
25. helmikuuta 2010
Prosessi ja omat ajatukset #1
Mua pelottaa..
Juttelin tänään kaverin kanssa mun exästä. Tajusin että oon nyt ihan yksin. Mulla on jonkin verran kavereita ja pari sellastakin jolle voin hieman vakavammin jutella. Exälle pystyin puhumaan kaikkea, ihan kaikkea. Pystyin elämään täysillä omana itsenäni. Se ei välittänyt nimen muutoksesta, packerista, mun jätkämäisistä piirteistä, ei mistään.. Se rakasti mua ja mä rakastin sitä. Se oli mulle ihan kaikki.
Exä oli ainut minkä takia jaksoin hakea apua ja miks jaksoin nähdä vaivaa kaiken tän eteen. Exä oli mun tuki tässä kaikessa. Kukaan muu ei osannu tukea samalla tavalla. Exä ei nauranut mulle missään vaiheessa tai käyttäytynyt typerästi. Alussa se oli iso shokki sille, mutta se käsitteli aiheen.
Exä oikeasti piti mua miehenä, se ei ikinä aliarvioinut sitä. Se kutsu mua alusta asti Alexiksi ja kutsu mua sen omaks jätkäks. Se ite kysy auttaako se mua sitomaan rinnat ennen ku sain binderin. Puhuessaan musta se sano muille kumppani eikä tyttöystävä ja selitti et oon ainoastaan juridisesti nainen jos joku kysy mun sukupuolta. Exä osas rohkaista mua juuri oikeilla sanoilla oikeaan aikaan, se oli vaan niin ihmeellinen. Exä oli mun tukena ja sai mut vakuuttumaan et oon okei, tein mä mitä vaan.
Nyt se lähti ja jätti mut ja en tie mitä tekisin. Tajusin jo aikoja sitten kuinka ihmeellinen Exä on, mutta tietenkin sitä osaa kaivata kunnolla vasta kun on liian myöhäistä.
Tekis mieli pysäyttää koko prosessi tähän. Oon tyytyväinen jo kun saan vaihdettua nimeni, packeri ja binderi löytyy jo. Tietenkin tahtoisin jatkaa prosessin kunnialla loppuun, mutta mä pelkään isolla peellä. Ei mua leikkaukset pelota vaan se henkinen puoli. Mulla ei olis ketään joka passittais mua juttelemaan sinne lääkärille. Ei ketään joka tukis, vakuuttelis et kaikki menis hyvin ja lupais et odottaa mua siellä.
Mua pelottaa miten jaksaisin aina raahautua Tampereella ja purkaa ulos kaikki mitä oon paennut niin monta vuotta. Ja kotiin ku pääsisin niin täällä ei olis ketään jota oikeasti kiinnostais ja ketä oikeesti sais mut jaksamaan seuraavaan aikaan asti. Luulen et jaksaisin hormonien oireet ja vaikutukset, mutta en tota keskusteluoperaatiota. Ei siinä mitään jos se olis jotain 1-3 kerran juttu, mutta se on 6 kk juttu ja lisää voi tulla vielä.
Oon ihan yksin tän jutun kanssa. Ei oo ketään jonka kainaloon mennä ja vakuuttais et kaikki menee hyvin ja oon aina sun tukena.
Perheestä ei oo tukemaan. Niillä ei oo voimia eikä aikaa, ku on koulu, työt, koti ja mun pikkusiskot. Niillä on omat ongelmat ja oma elämä, tuntuu etten mä kuulu siihen, ainakaan jos puhun prosessista.
Äidiltä ei oo kuulunut mitään kysymystä koko prosessista, luulen et se epäilee että menenkö edes hoitoihin. Kai se muuten kyselis että mitä sen lapselle tehdään jos se uskoi et teen asian hyväks jotain. Eikä se mua Alexiks kutsu, tiesin et oli liikaa vaadittua.
Sama juttu iskälle. Ilmotti että maksan ite hoidon ja siinä se. Tietää että olen Alex, mutta ei siltä sitä tuu vaikka mitä sanois.
Tuntuu että iskä ja äiti on vaan kaks ihmistä kenen kanssa pitää olla väleissä, kuten joku psyka tai opettaja.
Ja onhan mulla kavereita mitkä tukee jonkin verran. Kutsuu Alexiks ja näin. Mut suuri osa niistä vaan nauraa jutulle ja tuntuu että kaikki vaan aliarvioi, en mä oikeasti ole mies. Ne kyselee koko ajan prosessista ja näin, mutta nauraen. Tuntuu että ne pilkkaa mua.
Jos ne menee puhumaan musta jollekin niin ne sanoo et oon tyttö.
Mä en ole tyttö.
Exää kuvais hyvin motto “mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää”
Prosessi ja nimi #1
24.11.2009
Yksi päivä löysin sattumalta nimikirjan kirjastosta, selailin sitä hieman. Kiinnostuin aiheesta ja seuraavalla kirjasto kerralla pari viikkoa sitten lainasin tämän kyseisen kirjan ja kirjastossa selailin hetken muitakin nimikirjoja.
Selasin koko kirjan läpi ja merkitsin ylös nimet jotka kävisivät minulle, ovat hienoja tai muuten vaan nimistä tykkään. Nimiä kertyi n. 50 josta poistin n. 10 nimeä koska en näistä nimistä pitänytkään.
Vielä lopuksi poistin vähemmän kivempia nimiä ja lopuksi listalla oli vain n. 15 nimeä. Yritin kehitellä näistä hienoja ja sopivia nimiyhdistelmiä. Päädyin alla olevaan nimeen joka on nyt alustavasti mun nimi. Alex musta tulee, se on jo päätetty, loppu osasta ei vielä 100 prosentin varmuutta.
Alex Damian Vincent Muurinen
Alex olen aina halunnut olla, se jää. Damian löytyi kirjasta ja on minusta todella hieno. Vincentistä muuten vaan tykkään.
05.01.2010
Ja nyt tammikuun aikana heti rahaa saatuani pistän maistraattiin nimenvaihtopaperin. Nimestä tulee tällä hetkellä Alex Vincent Muurinen kun molemmat etunimet on sukupuolineutraaleja. Kun/jos saan käteeni todistuksen hoidon alusta niin ängen Alexin ja Vincentin väliin vielä Damianin.
Pelkkä nimikin voi olla näin iso ja iloinen asia, uskokaa pois!
Prosessi ja lähete #2
Täysin pirteänä heräsin n. kuuden tunnin yöunien jälkeen 07.30. Herätin avovaimoni Sarin (nimi muutettu) ja kipitin antamaan kissalle aamupalansa. Heitin kissan hiekkalaatikon vessaan ja avasin kannettavan. Tarkistin että minulle ei oltu pistetty wtftm:n sivuille (naisesta mieheksi -transfoorumi) viimeisiä vinkkejä ja kahlasin paperit läpi. Olin eilisen päivän tulostanut translain pykäliä ja vinkkejä jotka auttaisivat ehkä minua lähetteen saamisessa.
Ruoka ei maittanut, mutta Sari pyysi mua hieman syömään. Joten kuten sain muroja ja jugurttia vedettyä ja loppu hetken olin melko hiljainen ja vetäytynyt, mietin vain mitä lääkärille kertoa ja mitä ei.
Lähettiin hieman kiireellä ja kiiruhdettiin Sarin kanssa hikiottassa tohon parin sadan metrin päähän terveyskeskukseen. Viittä yli yhdeksän oltiin paikalla - viisi minuuttia myöhässä. Ei ton pahemmin, joten huojentuneena ilmottauduin ja menimme odottamaan kyseistä lääkäriä.
Istahdin tuolille ja yritin laskea adrenaliini tasoani, minua jännitti ihan tajuttomasti. Riisuin takin ja olo helpottui hieman. Hetken kuluttua mut kutsuttiin sisälle ja kysyin voiko mun kumppani tulla myös - sai.
Istahdettiin kaikki kolme ja lääkäri kysyi miksi olen täällä. Ilmoitin että tarvitsen lähetteen transtutkimuksiin Tampereelle. Selvensin vielä että sieltä saa diagnoosin naisesta mieheksi hoitoihin. Mies kyseli hieman paikasta ja vastasin minkä tiesin, lopun lääkäri, Mikko Mattila, katsoi netistä Tampereen yliopistollisen sairaalan sivuilta.
Lääkäri kyseli ainakin nämä kysymykset:
“Olenko töissä tai koulussa” “kuinka kauan olen näin tuntenut?” “kuinka kauan olen ollut masentunut?” “johtuuko masennukseni tästä?” “olenko yrittänyt itsemurhaa?” “mitä lääkkeitä syön?” “onko minulla jonnekkin hoitosuhdetta?”
Lopuksi sanoi että kirjoittaa lähetteen.
Piste mulle. ;p
05.01.2010
Jämsästä kotiin tultuani, odotti sielä iloinen yllätys - mulle oli tullut postia TAYSista! Siinä luki että lähetteeni on saapunut perille ja että he odottavat kunnaltani maksusitoomusta. Siinä luki vielä että ensimmäinen aika sairaanhoitajalle tai sosiaalityöntekijälle tulee 1-3 kk kuluttua. Innolla sitä odottaen.
Prosessi ja lähete #1
En odottanut tästä mitenkään erikoista päivää. Pari päivää sitten olin saanut kuulla ettei Kaarinassa ollut minulle lääkäriaikoja kuin vasta ensi vuoden tammikuussa. Masentunein mielin maleksin hoitelemaan asioita ja kävelin terveyskeskuksen ohi kiroten sen. Niin houkuttavan läheltä kumminkin menin että oli pakko käydä sisällä käymässä. Katsoin ettei viime kertainen Harppu ollut sisällä, ei ollut, joten jäin odottamaan vuoroani. Olin taas ainut joka oli hakemassa ajanvarausta ja jännitys nousi otsan pintaan.
Punanen valo syttyi ja menin juuri sen inhottavimman näköisen naisen luo. Keskustelu meni suurinpiirtein näin;
Minä: “Tartteisin ajan lääkäriltä jotta saisin lähetteen transtutkimuksiin.”
Hoitaja: “Minne?”
M: “Transtutkimuksiin.”
H: “Totaa.. Tossa olis yks peruutusaika ens viikon maanantaille.”
Haha, piste mulle!