Mua pelottaa..
Juttelin tänään kaverin kanssa mun exästä. Tajusin että oon nyt ihan yksin. Mulla on jonkin verran kavereita ja pari sellastakin jolle voin hieman vakavammin jutella. Exälle pystyin puhumaan kaikkea, ihan kaikkea. Pystyin elämään täysillä omana itsenäni. Se ei välittänyt nimen muutoksesta, packerista, mun jätkämäisistä piirteistä, ei mistään.. Se rakasti mua ja mä rakastin sitä. Se oli mulle ihan kaikki.
Exä oli ainut minkä takia jaksoin hakea apua ja miks jaksoin nähdä vaivaa kaiken tän eteen. Exä oli mun tuki tässä kaikessa. Kukaan muu ei osannu tukea samalla tavalla. Exä ei nauranut mulle missään vaiheessa tai käyttäytynyt typerästi. Alussa se oli iso shokki sille, mutta se käsitteli aiheen.
Exä oikeasti piti mua miehenä, se ei ikinä aliarvioinut sitä. Se kutsu mua alusta asti Alexiksi ja kutsu mua sen omaks jätkäks. Se ite kysy auttaako se mua sitomaan rinnat ennen ku sain binderin. Puhuessaan musta se sano muille kumppani eikä tyttöystävä ja selitti et oon ainoastaan juridisesti nainen jos joku kysy mun sukupuolta. Exä osas rohkaista mua juuri oikeilla sanoilla oikeaan aikaan, se oli vaan niin ihmeellinen. Exä oli mun tukena ja sai mut vakuuttumaan et oon okei, tein mä mitä vaan.
Nyt se lähti ja jätti mut ja en tie mitä tekisin. Tajusin jo aikoja sitten kuinka ihmeellinen Exä on, mutta tietenkin sitä osaa kaivata kunnolla vasta kun on liian myöhäistä.
Tekis mieli pysäyttää koko prosessi tähän. Oon tyytyväinen jo kun saan vaihdettua nimeni, packeri ja binderi löytyy jo. Tietenkin tahtoisin jatkaa prosessin kunnialla loppuun, mutta mä pelkään isolla peellä. Ei mua leikkaukset pelota vaan se henkinen puoli. Mulla ei olis ketään joka passittais mua juttelemaan sinne lääkärille. Ei ketään joka tukis, vakuuttelis et kaikki menis hyvin ja lupais et odottaa mua siellä.
Mua pelottaa miten jaksaisin aina raahautua Tampereella ja purkaa ulos kaikki mitä oon paennut niin monta vuotta. Ja kotiin ku pääsisin niin täällä ei olis ketään jota oikeasti kiinnostais ja ketä oikeesti sais mut jaksamaan seuraavaan aikaan asti. Luulen et jaksaisin hormonien oireet ja vaikutukset, mutta en tota keskusteluoperaatiota. Ei siinä mitään jos se olis jotain 1-3 kerran juttu, mutta se on 6 kk juttu ja lisää voi tulla vielä.
Oon ihan yksin tän jutun kanssa. Ei oo ketään jonka kainaloon mennä ja vakuuttais et kaikki menee hyvin ja oon aina sun tukena.
Perheestä ei oo tukemaan. Niillä ei oo voimia eikä aikaa, ku on koulu, työt, koti ja mun pikkusiskot. Niillä on omat ongelmat ja oma elämä, tuntuu etten mä kuulu siihen, ainakaan jos puhun prosessista.
Äidiltä ei oo kuulunut mitään kysymystä koko prosessista, luulen et se epäilee että menenkö edes hoitoihin. Kai se muuten kyselis että mitä sen lapselle tehdään jos se uskoi et teen asian hyväks jotain. Eikä se mua Alexiks kutsu, tiesin et oli liikaa vaadittua.
Sama juttu iskälle. Ilmotti että maksan ite hoidon ja siinä se. Tietää että olen Alex, mutta ei siltä sitä tuu vaikka mitä sanois.
Tuntuu että iskä ja äiti on vaan kaks ihmistä kenen kanssa pitää olla väleissä, kuten joku psyka tai opettaja.
Ja onhan mulla kavereita mitkä tukee jonkin verran. Kutsuu Alexiks ja näin. Mut suuri osa niistä vaan nauraa jutulle ja tuntuu että kaikki vaan aliarvioi, en mä oikeasti ole mies. Ne kyselee koko ajan prosessista ja näin, mutta nauraen. Tuntuu että ne pilkkaa mua.
Jos ne menee puhumaan musta jollekin niin ne sanoo et oon tyttö.
Mä en ole tyttö.
Exää kuvais hyvin motto “mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää”
Olet ahkerasti kirjoitellut blogiini ja oli pakko tulla tutustumaan sinuun.
VastaaPoistaEn jotenkin aivan tälläistä osannut odottaa, vaikka kerroitkin että et taistele kanssani samojen asioiden kanssa. Nostan hattua, että haluat kertoa tästä näin julkisesti ja yksityiskohtaisesti. En osaa tälläistä tilannetta edes kuvitella, mutta paha olosi näkyy teksteissä. Hieno juttu, että jaksat kuitenkin yrittää etkä ole mikään luovuttaja näiden asioiden suhteen. Ongelmat (vaikkakin erilaiset) yhdistävät meitä, ja toivon sinulle jaksamista.
Vaikka emme tunne toisiamme, olen saanut sinulta mahtavaa tukea. Voit olla varma, että tulen seuraamaan blogiasi. Ja kyllä se aurinko vielä sinne risukasaankin paistaa :)
Ja hei, kyllä sinä jaksat jos todella haluat! Hyviä ja onnelliseksi tekeviä asioita kannattaa todellakin tavoitella ja niiden eteen hieman kärsiäkkin. Elämme vain kerran.
VastaaPoistaMua kans raivostuttaa sellanen, että monet aliarvioi omia päätöksiä. Oon 15-vuotias ja etin itteäni tän asian kans. En oo viel täysin varma mistään, mut jos joku tulee sanomaan siitä, että oon nainen ja tuun aina olemaan, että ei kannata mieheks hankkiutua, niin se polttaa mun käämit totaalisesti. Onneks on tietenki näitä kaverieta jotka taas kutsuu poikanimellä ja kohtelee ns. "sukupuolettomasti" tai sitten vaan jätkänä.
VastaaPoistaOlen syvästi hämmentynyt että sinusta puhutaan tyttönä :o Itselleni ei tulisi mieleenkään puhua omasta kaveristani (myös transpoika) tyttönä missään yhteydessä enää. Harmillista että sinun kaverisi eivät sitten tunnu tajuavan asian syvyyttä... :/ Muutenkin kovasti voimia ja jaksamista!
VastaaPoista