Katkera Alex täällä hei. Kello on 1:05, mulla on 6:55 herätys kouluun jossa pitäisi kuvata kun raoh12 suorittaa KN Special -kouluratsastusnäytön. Tällä hetkellä innostus kyseiseen tehtävään on ihan huipussaan.. Koitin jo nukkua, mutta eihän siitä mitään tälläkään kertaa tule. Jos mun kroppa saisi päättää, niin menisin nukkumaan joskus neljän aikoihin, heräisin 7 tunnin päästä ja valvoisin uusiksi neljään.
Rakkaus se taitaa meikäläistä hereillä pitää, turhauttaa masentaa itkettää, olo on tosi säälittävä ja riittämätön. Mä olen tutuistani ihminen joka on ehkä eniten ehtinyt seurustella elämänsä aikana, ja tässä tapauksessa se on enemmänkin jotenkin.. säälittävää, kuin hienoa.
Nuorenpanahan noita seurusteluja oli, enemmä ja vähemmän tosissaan niissä oltiin. Jotkut suhteet oli vaan "kunhan on joku vierellä" -suhteita. Ensirakkauden kohtasin siinä kasiluokan lopussa, puolen vuoden seurustelu päätty siihen kun petin. Ja tää on yks niistä asioista mitä kadun vieläkin ja mitä en voisi toistaa enää ikinä. Oon seurustellut 14 ihmisen kanssa, lyhin suhde viikon ja pisin 1,5 vuotta. Näistä neljä viimeistä ovat suhteita joissa osasin oikeasti käyttäytyä ja jotka otin tosissani. Mutta siitä huolimatta oon taas sinkku.
Näistä neljästä ensimmäisestä oon erityisen katkera. Suhde oli alkuhohdon jälkeen täyttä paskaa. Yritettiin olla jatkossa kavereita mutta ei siitäkään mitään tullut kun en katkeruudeltani osaa nähdä tätä ihmistä enää normaalina ihmisenä. Kaiken mä annoin, kaiken mä tein, kaiken mä uhrasin ja paskaa tuli niskaa enemmän ku laki sallii. Niin tuli kyllä tämän toisenkin ihmisen päälle, mutta mä en ollut se, joka heitteli kalusteita, tuhosi mun tavaroita ja petti. Mä hoidin yhteisen asunnon sekä eksän lääkityksen ja lemmikit. Sitten tulikin koko perheeltä syytöksiä että mä olen pettäjä, valehtelija, varas ja huumaaja. Rupeen näkemään punasta jo pelkästää ku muistelen tätä suhdetta.
Seuraava oli vähän hätäinen valinta multa. Kyseessä oli hyvä ystäväni ja seurustelun jälkeen rupesikin tuntumaan että ollaan vaan kavereita eikä pariskunta. Jätin siis tässä suhteessa. Ollaan edelleen hyviä kavereita ja nähäänkin välillä.
Kolmas oli ja on pisin suhde tähän mennessä mulla. 1,5 vuotta, ei ihan puoltatoista vuotta. Kaukosuhdetta 5kk, kesäloma yhdessä ja syksyllä muutettiin yhteen. Seuraavan vuoden kesällä tulikin kaukosuhde takas kun lähdin kesätöihin Porvooseen, mutta kesän ihan alussa eksä päätti että se oli tässä, hänestä oli alkanut tuntumaan samalta kuin minusta edellisessä suhteessa. Tarkoitus oli kesätöiden jälkeen sitten aloittaa koulu Kiuruvedellä ja sittenhän oltaisiin taas viikonloppuisin vähintään nähty, mutta kohtalo päätti toisin. Tää on ensimmäinen suhde jossa näin oikeasti pitempääkin tulevaisuutta. Tämä ihminen lupasi tulla Kuopioon mun leikkauksen ajaksi ja että oltaisiin ystäviä siltikin, mutta toisin kävi hänen tahdosta.
Viimeisin suhde sitten loppui tuossa 26.11.-12, 5kk jälkeen. Olosuhteiden takia, välimatkaa kun oli 400km. Kavereita ollaan edelleen.
Mun iskä ei ole tuonut näytille ketään naista sitten äidin ja iskän eron, eli n. 17 vuotta sitten. Pikku hiljaa on ruvennut tuntumaan että oon liian iskäni poika ja en mäkään löydä ketään. Mä en nää iskässä mitään vikaa, en nää itsessänikään. Voi olla että moni mahdollinen suhde karsiutuu siihen kun biologisesti olen mitä olen.
Ja no ei sekään asiaa auta että istun neljän seinän sisällä paitsi kun käyn lenkillä.
Mun ympärillä serkut saa lapsia, menee kihloihin, naimisiin.. Mä kuvittelin joskus että kyllä mä olen 20 vuotiaaseen mennessä jo löytäny useamman vuoden suhteen ja ehkä menossa jo kihloihinkin. Nyt voi vaa katkerana nauraa et miten hyväuskonen paska oon joskus ollu. Mä olen niin vitun monta kertaa joutunu pettyy ja mä oon niin katkera rakkausasioissa et mä en tiiä miten päin mä voisin tästä jatkaa.
Joskus tuntuis vaa nii helpolta olla homo, niille kun tuntuisin kelpaavan.
Viiltelyn lopettamisen jälkeen tänää on toinen kerta kun oikeasti voisin vetää ranteet auki jos olis jotain saksia terävämpää.
Näin asiast vähän poiketen, mua myös turhauttaa ja vituttaa miten vähän oon saanu kontaktia muihin koululaisiin. En vaan keksi mitään sanottavaa ja kun keksin, tilanne on jo ohi. Vammaset aivot ja vammanen minä. Tietyt ratsastuksenohjaajat ottaa yhteyttä vaan kun tarvitsevat multa jotain ja omat luokkalaiset pitää mua varmaan outona ja pedarina.
Viime aikoina olo on ollut sen verran pohjal et oon miettiny et rupeisin käymään taas terapeutil.
Vitun oikee jalkaki ku kasvukipuja.
Pieni poika jättimäisen vuoren juurel,
ihmettelee miten kaikki näyttää niin suurelt.
Ihmettelee millaset ois näkymät sen päältä,
näyttäskö kaikki huoletkii sielt pienemmältä.
Niin mont kertaa vaan sekoillu illast toiseen.
Seuraavat päivät poukkoillu mielentilast toiseen.
Ja kaikin tavoin koitan peittää pimeen puolen,
välil on ku jedi tahtomattaan pimeel puolel.
Siel huimaa, kaikki kaatuu ympäriltä
ja pääs pyörii edelleen vaik suljen mun silmät.
Siel mun sydän ammottaa tyhjyyttään
enkä käsitä sitä miten ne ei välitä yhtään
ja se pelotti eniten mut teki hyvää myöntää
ihmettelee miten kaikki näyttää niin suurelt.
Ihmettelee millaset ois näkymät sen päältä,
näyttäskö kaikki huoletkii sielt pienemmältä.
Niin mont kertaa vaan sekoillu illast toiseen.
Seuraavat päivät poukkoillu mielentilast toiseen.
Ja kaikin tavoin koitan peittää pimeen puolen,
välil on ku jedi tahtomattaan pimeel puolel.
Siel huimaa, kaikki kaatuu ympäriltä
ja pääs pyörii edelleen vaik suljen mun silmät.
Siel mun sydän ammottaa tyhjyyttään
enkä käsitä sitä miten ne ei välitä yhtään
ja se pelotti eniten mut teki hyvää myöntää
et olin ite mun pahin vihollinen.
Mulla on nykyää vaa jatkuvasti nii helvetin paha olla ja ikävä. En pysty ajattelee tulevaisuutta, ainakaa itkemättä. Ajattelen jatkuvasti kaikkea paskaa ja jos en, ajatukset siirtyy ajatukseen millon pääsen kiertää korkin auki ja hukuttaa murheet.
Mä en haluais uskoo "siihen oikeaan", mutta mitä jos mä kohtasinkin sen jo? Mitä jos se löytää jonkun mulkun, vaikka mä tietäisin olevani parempi.
Entä jos mä tän ikävän takia teen jotain ja satutan jotakuta henkisesti.
