21. maaliskuuta 2011

Prosessi ja omat ajatukset #6

Kalle Päätalo - Lootusasentoon

Tiedättekö senkin menninkäiset että olen onnellinen. Ja ihan oikeasti.
En ole koskaan tuntenut samalla tavalla kuin silloin kun lähdin tyttöstäväni luota kotiin päin. Oli fyysisesti huono olo ja teki mieli oksentaa koska tuntui niin väärältä lähteä ja oli heti niin kova ikävä. En ole ikinä kokenut sellaista ja en osaa valita onko se hyvä vai huono juttu. Kai se on hyvä juttu koska se meinaa että välitän Minjasta, mutta tietäisin sen kyllä ilman pahan olon tunnettakin. Yli viikon kestävän loman jälkeen oli aika orpoa palata yksin ankeaan yksiööni. Tykkään olla kotona, mutta sillon se tuntui tyhjältä. Kyllä se tuntuu edelleenkin.
Kaikesta huolimatta rakastan mun ihanaa tyttöystävää. En tämän iloisempi voisi olla että olen löytänyt jonkun joka hyväksyy minut juuri tällaisena. Meillä on välissä 520 kilometriä, mutta loppujen lopuksi Minja on aina mun kanssa ja ajatuksissa. Tähän asti minua on aina ahdistanut edes jonkin verran tyttöystävieni seura. Jopa Sarin seura, jonka kanssa kuitenkin asuin puoli vuotta samassa asunnossa. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta Minja tuntuu niin erilaiselta kuin kukaan tähän asti. Todella hyvällä tavalla.
Olin varma että tämä kaatuu joko välimatkaan tai yhteisön aiheuttamiin paineisiin, mutta tässä me ollaan vielä 2,5 kk jälkeen ja nyt on täysin varma olo siitä että tämä toimii. Minusta tuntuu että mikään ei voi tulla meidän väliin.

Varmasti Minjan vanhemmilla oli omat epäilyksenä minun suhteen. Vanhempien on vaikea tietenkin huomata mitä 19-vuotias mies näkee kaukana asuvassa 15 vuotiaassa. Minja on kuitenkin kypsempi kuin monikaan ikäisensä ja minä en itse koe olevani henkisesti 19-vuotias, joten me ollaan aika hyvällä aaltopituudella keskenämme. Minja kertoi ensin äidilleen että olen transmies ja äiti otti asian tosi hyvin. Myöhemmin Minjan kerrottua isälleen, hänkin otti asian hyvin. Itseasiassa hän taitaa ottaa minut paremmin nyt transmiehenä kuin vielä sillon kun piti minua ihan cismiehenä. Sain sellaisen kuvan että varsinkin Minjan äiti piti minusta kun hän vähän tutustui minuun kun tapasimme monena päivänä lomallani Minjan luona. Onnistuin myös kehnolla vitsilläni suututtamaan Minjan ainoan siskon, mutta anteeksi pyynnön jälkeen tuntuu että meidänkään välillä ei mitään enää ole. Kaiken kukkuraksi tuntui ettei kenelläkään Minjan äidin puolen sukulaisista ole mitään minua vastaan. Tästä on mielestäni tosi mukava jatkaa eteenpäin, vaikka loppujen lopuksi minulle olisi täysin sama vaikka koko maailma vihaisi minua kunhan saisin olla Minjan kanssa. Kuitenkin on se tietenkin kivempi saada positiivinen vastaanotto.

Minja on se asia joka täydentää hienon elämäni.

Minulla on todella pieni yksiö jossa en voi käydä edes suihkussa ilman että koko vessa kastuu. Tapetti roikkuu ainakin kolmesta kohtaa, en osaa suljea ikkunaa kokonaan kiinni ja alakerran naapuri on uhannut kävelyni takia hakata minut. Kuitenkin kaikesta huolimatta tää on just se mitä oon toivonut. Iki oma vuokra-asunto, saisin tehdä juuri mitä tykkään, koska vain ja kenen kanssa vain. Lisäksi minun kanssa täällä asuu kolme kaniani joiden myymistäkin olen kaksi kertaa vakavasti harkinnut. Nyt olen todella iloinen että olen kaikista huolimatta onnistunut kasvattaa kolme ihanaa ja rakasta kaniani. Ja minä jopa jaksan heidät täysin yksin hoitaa ja todella iso kiitos isälleni joka on mahdollistanut muunmuassa lomareissuni Minjalle, käymällä ruokkimassa kanini sen aikaa.


  


Pääsin myös takaisin heppailun makuun ihanan hoitohevosen kanssa ja tällä kertaa minun ei tarvitse yksinäni stressata että hevonen tulee hoidetuksi. Jos joku päivä minulla ei ole tarpeeksi voimia mennä hoitamaan hevosta niin uskon että voin hyvillä mielin stressaamatta kertoa sen Rion ylläpitäjälle. Lisäksi Rion ylläpitäjä tietää prosessistani ja hänellä itsellä on henkilökohtaisia kokemuksia siitä koska hänenkin lähipiiristä löytyy ainakin yksi transihminen.


Lisäksi musiikki, skeittaus ja piirtäminen ovat asioita jotka onnistuvat piristämään minua aina. Rakastan näitä jokaista enkä tiedä miten pärjäisin ilman.

Rakastan perhettäni ja jopa isoäitiäni vaikka häneltä tulikin ainoat joululahjat joissa luki; "Netalle". Ja joka päivä mietin suurella rakkaudella menehtynyttä isoisääni. Äidin kanssa ollaan aiheutettu eniten draamaa perheessä ja masennukseni ollessa huipussaan, sain päivittäisillä riehumiskohtauksillani pienemmän siskoni itkemään ja pelkäämään minua. En ole tainnut joka kerta pyytää anteeksi tekojani ja sanojani, mutta toivon että jokainen meistä on unohtanut ne ja olisin rakentanut uudelleen luottamukseni isän ja äidin välillä, koska en enää ikinä pystyisi tekemään ja sanomaan asioita mitä pari vuotta sitten tein. Isosiskonihan ei puhu minulle enää paitsi jos äitini pakottaa. En ole täysin varma miksi, mutta siitä huolimatta rakastan isosiskoani ja hän on aina minun sankarini.


Lisäksi todella suuri kiitos ystävilleni joita ilman en varmaan enää olisi tässä. Jokaiselle on huonot päivänsä, mutta ystävilläni on aina ollut aikaa ja tahtoa kuunnella minua. Ne on teoillaan ja sanoillaan saanut minut tuntemaan itseni rakastetuksi. Jokasen kanssa on aina välillä ollut kinaa ja joidenkin ystävien kanssa ei olla enää kovinkaan hyvissä väleissä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin minulla on nyt kaksi oikeaa ystävää joita ilman en osaisi elää enää. Mun on tosi vaikee kertoa tunteistani kovinkaan järkevästi ja alussa oleva Minja-seputus vei kaiken energian. Mä kuitenki toivon että ystäväni tietävät että he ovat minulle tärkeitä, vaikka en sitä päivittäin sanokkaan. Mä rakastan näitä ystäviä.

(yritin tarkoituksella etsiä kuvat joissa ei näy kasvot)


Kaiken kaikkiaan mä rakastan mun elämää tällä hetkellä. Siinä olisi ainakin 9583459 asiaa korjattavana, mutta en siitä välitä. En ole ikinä ollut näin onnellinen ja minusta on niin vahva tunne että tämä ei tästä helpolla sorru. En anna sen sortua. Hienointa on että olen ollut nyt täysin kokonaan vahingoittamatta itseäni kolme kuukautta, eikä ole tehnyt edes mieli. Mä nautin elämästäni, nauttikaa tekin omistanne!


"Hajonneita unelmia mahtuu historiaan,
Mutta ilman niitä en ois kasvanu isoksikaan.
Isästä peilautuu paljon pojan tän kuva.
Arvostan luovuutta ja teen asioit oman pään mukaan.
Voittajaks ei synnytä, mut siihen kasvaa voi.
Ja hyvä valmennus saa asennevamman pois.
Ympäristö puhaltaa tuulta sun purjeisiin,
mut perämies, luotsi ja kapteeni on kaikki sun heinii.
Ei, nii helppo ku kuvittelis,
mut oon oppinu maalaa ennen ku kuivuu sivellin.
Ja mul on tarpeeks väriä ympärillä,
ja periaatehan on et täält hävitään ystävinä."

Prosessi ja sosiaaliset suhteet #21

Harrastukset

Viime postauksessa päästiin siis tähän omaan hevoseeni. En tiedä miksi kirjoitan tämän kahdessa osassa, enkä pistä tätä edellisen postauksen perään, mutta sama se!

Olin juuri saanut oman hevoseni pihaan ja onneni kukkuloilla. Pitkä "mä hoidan sen ja mun olo paranee hevosen kanssa!" -ruikutus oli purenut vanhempiini. Loppujen lopuksi olin vielä liian masentunut hoitamaan hevosta.

Mutta ennen tätä kävin puolen vuoden ajan ratsastusterapiassa Mielitiellä joka minulle oltiin järjestetty osaston kautta. Se oli todella kivaa, pidin hevosista, siitä paikasta ja tästä terapeutista, mutta loppua kohden olin niin väsynyt elämääni ja asuin sillon isälläni että tuntui että mikään aika ei ikinä sopinut minulle. Tämä harmittaa minua todella koska oloni parani aina kun pääsin tuonne ja opin sieltä paljon hevosista ja niiden käsittelystä. Kävin kerran viikossa 1,5 tunnin verran ja ajat poikkesi toisistaan paljon. Useimmiten sain ratsastaa, mutta välillä myös juoksutin hevosia ja touhusin muuta. Koin todella hyvän olon tunteen kun sain vauhkon hevosen kulkemaan ahdasta puomilabyrinttia löysällä riimunnarulla vaan käyttäen ruumiin kehonkieltä niin että hevosen jalat pysyivät puomien sisällä kulmissakin. Opin  muunmuassa myös venyttämään hevosia, opin kommunikoimaan hevosten kanssa kehonkielen avulla ja juoksuttamaan oikein ilman juoksutusnarua.
Eniten pidin  Mielitien hevosten hoidosta. Hevosilla oli oikeasti isot karsinat, todella pitkät tarha-ajat ja hevoset saivat olla isossa tarhassa yhdessä laumana ja tarhassa oli paljon puita, kallioo ja epätasasta maata. Ei siis erikseen pienissä tasasilla ja luonnottomissa tarhoissa niin kuin useimmilla talleilla. Heidän laidunkin oli varmasti kolmen jalkapallokentän kokoinen. Ja hevoset joilla sain ratsastaa:





Mutta takaisin Haksuun..
Hevosen oikea nimi oli siis Jitt Comfort eli lempinimeltään Hakkarainen eli Haksu. En tiedä mistä tuo lempinimi tulee, mutta onhan se söpö. Noin 160cm, 02.06.1992 syntynyt ex-ravuri. Kovinkaan kummoisesti ei ole kyllä juossut ja on toiminut ratsuna jo monia vuosia. Tullessaan minulle se ryösti, yritti pomotella, yritti näykkiä satulavyötä kiristäessä ja oli muutenkin hieman kuuma tapaus. Ei siis ehkä ihan täydellinen hevonen näin aloittelijoille, mutta minä rakastin sitä alusta alkaen ja sekin oppi luottamaan minuun nopeasti. Elämäni parhaimpia hetkiä olen viettänyt kahdestaan Haksun kanssa.


Hienoin hetki ikinä oli varmaankin yksi ratsastuskerta kun eksyimme lähimetsään. Olimme pyörineet siellä 2 tuntia ja olin jo myöhästymässä töistä. Haksu oli koko ajan eri mieltä siitä minne pitäisi mennä ja lopulta olin niin väsynyt sen kiukutteluun että annoin löysät ohjeet ja annoin hevosen mennä minne tahtoo. Se lönkytteli pitkin peltojen reunoja ja hyppi parin ojan yli. Sitten oltiin hiekkatiellä. Katseltiin molemmat vähän ympärille ja samalla sekunnilla molemmat tajuttiin missä olimme ja lähdimme laukkaan oikeaan suuntaan kohti kotiin. Ja niin Haksu oli löytänyt kotiin paikasta jossa kumpikaan ei ollut ikinä ollut. Tämä oli viiminen asia jonka jälkeen tajusin kuinka paljon pidän hevosista ja erityisesti Haksusta. Se oli elämäni tärkein asia. En ole kehenkään luottanut samalla tavalla ja en pelännyt mitään Haksun kanssa.

Haksun selkään tykkäsi kiivetä myös tutun lapsia, lisäksi osastoystäväni kävi parikin kertaa ratsastelemassa ja äiti sai yllytettyä isosiskonikin 10 minuutin ajaski selkään. Ainiin ja sain pikkusiskoni (8 vuotta) innostumaan ratsastuksesta hieman myös ja joskus päivittäinkin talutin häntä selässä. Myös isoisäni kävi kerran tai kaksi selässä ja siellä hän näytti niin.. iloselta ja elämänhaluiselta. Nykyäänhän hän on jo haudan levossa ja hautajaiset oli yksi elämäni rankin päivä.



  



Alussa tietenkin hoidin sitä innostuneena pitkin päivää kauan, mutta pikku hiljaa koko ajan masennus rupesi vetämään puoleensa enemmän ja oli päiviä jollon en liikuttanut hevosta ollenkaan. Lopulta otin hevoselleni hoitajan ikäisestäni tytöstä Ilonasta jonka kanssa Haksu sai vähän lisää liikuntaa. Tähän aikoihin kävin kamppailua äitini äidin kanssa joka asui samassa pihassa meidän kanssa. Hänen asuntonsa oli meidän toisen rakennuksen käytävän vieressä ja mammani muunmuassa pelkäsi että tapan hänet koska koristeveitseni oli säilössä tällä käytävällä? Lopulta huusimme päivittäin toisillemme ja näin parhaaksi muuttaa isälleni joka oli viiminen niitti pahaan olooni. Kuvittelin että menisi tästä lähtien paremmin koska en joutuisi mammaani katsomaan, mutta erehdyin. Isäni ja minä veimme yhtenä pimeenä iltana Haksun Kaarinassa sijaitsevaan Ylilemun yksityistalliin. Talli oli todella pieni ja yksinkertainen, mutta siksi se sopikin meille. Pitäjänä oli nuori mukava tyttö ja muissakaan kävijöissä ei ollut valittamista. Tällä tallilla kaikki alkoi vähän paremmin, mutta sekin hyvä olo hajosi kohta. Kävin kuitenkin päivittäin ja liikutin voimieni mukaan hevosta.

Osastoystäväni rupesi hoitamaan tallilla yhtä russ-ponia ja toivoin että tämän kautta jaksaisin paremmin käydä tallilla, mutta hän ei käynytkään kuin kaksi kertaa. Masennuin koko ajan lisää ja sekään ei parantanut oloa että minut siirrettiin töissä työtehtäviin jota vihasin. Lopulta en vain enää jaksanut nousta sängystä ja Haksu oli pahimmillaan 4 päivää liikuttamatta. Itkin sängyssä joka aamu koska en jaksanut mennä Haksun luo vaikka rakastin sitä niin paljon. Tämä on yksi niistä asioita mitä kadun menneisyydessäni, en kadu Haksua mutta sitä kun minä itse olin heikko. Kolmen varoituksen jälkeen ne työtkin sitten loppuivat ja en enää ikinä pääse samaan yritykseen töihin. Sillon oli pakko tehdä vaikea päätös että minulla ei olisi varaa pitää Haksua. Toisaalta olin helpottunut koska löysin ostajan samalla tallilla käyvältä mukavalta vanhemmalta naisesta, mutta varmaan kaikki tietää kuinka vaikeaa on päästää irti lemmikistään. Nyt myymisestä on kaksi vuotta ja ikävöin edelleen päivittäin vaikka tiedän että Haksulla on nyt kaikki paremmin kuin kanssani.
Haksua oli siis vuokrannut hetken aikaa tämä nainen joka oli heti ostamassa Haksua kun kerroin asian hänelle. Haksulla oli myös uusi hoitaja suunnilleen ikäisestäni tytöstä jolle hänellekkin kiitos Haksun hyvästä hoidosta. Ostopäivänä kävin tallilla ja itkin Haksun turkkia vastaan ja vakuutin että kaikesta huolimatta rakastan tätä enemmän kuin mitään. Tarkoitus oli tavata pian tämä ostaja nainen Susanna, mutta jänistin. En halunnut myydä Haksua ja menin itkemään kotiin. Susanna kuitenkin soitteli perään ja vakuutteli rauhallisesti että kaikki on hyvin ja että en voi pitää hevosta enää. Paniikkini meni ohi ja menin tallille kirjoittamaan myyntipaperit. En pystynyt edes katsomaan tallille päin kun lähdin ja kotona itkin seuraavat kaksi viikkoa.

Näihin aikoihin oli vuoden 2009 huhtikuu eli olin viettänyt Haksun kanssa hieman yli vuoden, ja tämä on kyllä vuosi jonka tulen aina muistamaan. Minun onnekseni elämässäni oli tällä hetkellä muutakin, niin en kerinnyt miettimään Haksua niin usein. Olin juuri aloittanut seurustelun ja muutin hetken päästä yhteen tämän exäni Sarin kanssa josta olen kirjoittanut ensimmäisissä päivityksissäni. Sarin ja hänen kaverinsa kanssa (joka harrastaa myös hevosia), kävimme katsomassa kerran Haksua siinä joskus kesällä jollon kaikki ratsastimme hänellä. Ja oloni oli hetken parempi kuin aikoihin vaikka Haksu ryöstikin pienesti kerran. En ole ihan varma, mutta taisin yksin tai Sarin kanssa käydä vielä myöhemminkin ratsastelemassa.
Näiden jälkeen en ole kuitenkaan käynyt enää. En tiedä pystyisinkö siihen yksin ja lisäksi minun tekisi mieli itkeä jo siitä kun näen Haksun likaiset loimet vieläkin meidän puutyöhuoneessa tai kun käyn autotallilla ja muistan miltä se ennen näytti. Kerran Susanna pisti minulle Haksusta kuvia ja 2010 vuoden lopussa pistin sähköpostia että saisinko tulla katsomaan hevosta joku päivä. Meidän piti puhua siitä lisää, mutta olen esittänyt että olen unohtanut asian. Eniten minua pelottaa etten pysty pidättämään kyyneliä ja se että Susanna ei tiedä mitään prosessistani. Löysin Susannan sähköpostin koneelta ja mietin vaan pitäisikö kirjoittaa hänelle..











Voi kuulostaa vastuuntunnottomalta ja typerältä, mutta kaiken kaikkiaan kaikkien tehtyjen ja tekemättömien tekojen jälkeen minä kuitenkin koko sydämestäni rakastan edelleen Haksua.


Eiköhän siinä ollut tarpeeksi Haksusta. Haksun jälkeen en ollut pitkään aikaan valmis tallille eikä minulla edes ollut varaa. Vuoden 2010 alussa kävin ystäväni kanssa ratsastelemassa kerran kahdella mukavan oloisella hevosella ja se oli ihan kivaa loppujen lopuksi vaikka kaikki ei ihan putkeen mennytkään. En saanut hevosta laukkaan, oli satulavyö ongelmia ja heppa kaatoi kaksi kertaa minut hirveään lumikasaan. Tämän jälkeen olin niin nolona etten kehdannut edes kysyä että mentäiskö joskus uusiksi. Elin pitkään sillä ajatuksella että vaikka nyt en pääsisi heppailemaan niin joskus minulla olisi vielä oma hevonen taas ja sitten pääsisin liiaksikin ratsastelamaan ja hoitelemaan. Kuitenkin katselin aina välillä ja pistin postia kun löysin markkinoilla jonkun hakevan hyvän kuuloselle hevoselle hoitajaa. Suurin osa ei vastannut mitään tai moni myös vastasi että hakijoita on paljon ja katsellaan myöhemmin. Yksi kuitenkin nappasi ja nyt hoidan upeaa lämppäriratsua nimeltään Mario Nova eli Rio. Tai Rinkeli, Kinkku tai miksi halukaan kutsua. Oma suosikkini on Ronkeli.
Yhdessä ollaan nyt oltu sellainen 1,5 kuukautta ja todella kivaa on ollut! Rio asuu Littoisissa Hannulan tallilla mikä on todella mukava yksityistalli keskivertoisilla puitteilla. En tämän enempää tallilta vaatisikaan. Rio on sairaslomalla ollut, hänellä on Cushingin tauti, selkä- ja jalkavaivoja, mutta pidän pojasta yllättävän paljon. Eikä tykkäämistä vähennä yhtään se että Rio vaikuttaa päivä päivältä enemmän Haksulta. Yhtä maastovarmoja, laiskoja, kärsimättömiä yksinään hoitopaikalla ja omistavat samanlaisia kiukuttelupäiviä.







Pidän tästä pojasta ihan järkyttävän paljon ja olen päättänyt että en hänelle tee samaa kuin Haksulle. Sen mä lupaan itelleni ja Riolle. En halua taas tuottaa pettymystä itselleni, hevoselle ja muille.

**

Niin ja tähän loppuun vielä. Olen aina pitänyt hevosleffoista ja kaikki heppaihmiset varmaan tietää tän Spirit -lastenleffan? Sen dvd:n extroissa on vaihe vaiheelta video miten kyseisen leffan piirtäjä on hevosen piirtänyt ja tämän kautta olen saanut ensi askeleeni hevosten piirtämiseen ja edelleen piirtelen näitä aina kun on aikaa ja innostusta. En piirrä erityisen hyvin, mutta kyllä ainakin kohtalaisesti. Kai.




20. maaliskuuta 2011

Prosessi ja sosiaaliset suhteet #20

 Harrastukset

Yksi lukijoistani niin kiltisti kysyi heppabloggausta niin nyt sellaista heruisikin. Kaippa ois jotain ajankohtaisempaakin asiaa prosessin tiimoilta, mutta jos joku mainitseekaan hevoset niin kyllä mä innostun niistä kertoilee heti ekana. :D Itseasiassa olisi vaikka kuinka paljon mediapostauksiakin tulossa, mutta en kaikkia viitteisi putkeen pistellä.

Elikkä siis joo.. Pienempänä en erityisemmin välittänyt hevosista. Ne olivat minusta komean maskuliinisia ja upeita otuksia, mutta ei mulla ollut suuren suurta halua päästä lähempiin kontakteihin hevosten kanssa paitsi leikeissä ja kuvissa. Ala-asteella väiteltiin luokkalaisten kanssa kumpi on parempia, hevoset vai koirat. Olin koirien puolella ja luokkani heppatytöt olivat tietenkin hevosten. Väitin monesti että hevoset haisee ja ovat tyhmiä, mutta vain sen takia koska nämä tytöt eivät muusta puhuneet kanssani. Oli pakko keksiä jokin väittely, koska ei heitä muuten kiinnostanu puhua kanssani jos eivät päässeet puolustamaan rakkaita otuksiani. Oikeasti pidin hevosia ihan ok otuksina, vaikka tosiaan sen suurempaa kiinnostusta niihin vielä tuntenutkaan.
Melkein koko lapsuus menikin leikkiessä leluhevosten kanssa, joita itseasiassa keräilen edelleen. Schleich-lelumerkin, pirun kalliita, mutta hienoja hevosia. Lisäksi rakastin itse leikkiä hevosia, kirmailtiin pitkin metsää ja sen avulla kai lapsuudessa ei mennyt ihan äärimmilleen tämä ylipainoni.


Joskus 3-5 luokalla sain ratsastaa yhden kierroksen kaverin synttäreillä tämän shetlanninponilla. Yritin olla näyttämässä innostustani liikaa päällepäin, mutta se oli kyllä kivaa. Joskin sen jälkeen tuntui että ratsastustani olisi kommentoitu ja katsottu pahalla, joten ajattelin että ehkä jätän tämän hevostelun kokonaan toisille. Joskus todella pienenä menin myös shetlanninponilla kierroksen jossain eläintarhassa, mutta siitä ei ole mitään muistikuvaa.
Siinä joskus 13 vuoden iässä sain ratsastaa tutun lämminverihevostammalla. Jälkeenpäin kuulin että silloinen paras kaverini oli saanut myös ratsastaa tällä ja tämän hevosen omistaja oli sanonut ystävälleni että en ollut ratsastanut hevosella. Joko ystävä tai tämä hevosen omistaja valehteli, mutta paha olo siitä tuli silti ja harmitti. Se oli toinen päätös että hevostelu jäi tähän, vaikka kylläkin kävin mielelläni katsomassa äitini kihlatun vanhempien kahta lämppäritammaa. Nämä olivat ongelmahevosia, mutta eivät minulle ikinä tehneet mitään. Lopulta heidät sitten lopetettiin käytöksensä takia ja se harmitti minua.
Sitten olikin pitempi tauko hevostelusta, vaikka ei tuota aikaisempaa historiaa voi edes hevosteluksi sanoa. Oli 2008 alkuvuosi, minua kiusattiin koulussa, möllötin vain kotona tekemättä mitään ja masennus oli pahenemaan päin. Olin juuri päässyt nuorisopsykiatriselta osastolta pois. Löysin rakkauden osastolta joka harrasti ratsastamista. Kuulostaa tyhmältä, mutta se oli suurin syy miksi alotin ratsastuksen. Halusin saada jonkin yhteisen asian meidän kahden välillä. Hetkeäkään tätä valintaa en kadu siitä huolimatta. Kaiken kaikkiaan meidän välillä oli paljonkin, mutta loppujen lopuksi päädyimme seurustelemaan vain viikoksi, todella kivaa meillä oli siitä huolimatta ja sain tästä ihmisestä todella hyvän ystävän vaikka enää en häntä ystäväksi laskekkaan.
Meidän perhe ei ole kovinkaan varakas, joten en tiedä mistä äiti repi rahat harrastukseeni. Siitä huolimatta kun kerroin innostuksestani ratsastukseen, äitikin ilahtui siitä että olin löytänyt kivan oloisen harrastuksen. Hän maksoi joka viikkoisen ratsastustunnin joka taisi maksaa 18 euroa. Kävin Paattisilla Palomäen tallilla, joka nykyään taitaa enää toimia yksityistallina. Ja koska kiltisti kaverini pyysi, niin minun pitää mainita että Kira talutti minua ekalla maastolenkilläni. :D Tallilla minut otettiin ihan hyvin vastaan, pidin kylläkin matalaa profiilia ja en jutellut oikein kenellekkään. Minua talutti ekalla kerralla yksi mukavan oloinen tyttö ja jopa hieman pelästyin kun hän rupesi utelemaan minusta. Ei sillä mitään, mutta olin niin tottunut että kukaan ei halua puhua kanssani, saatika tutustua. Se tutustuminen jäi vähän alkuunsa kylläkin, vaikka hän taitaa vieläkin olla irc-galleriassa ystävänäni. Sen puolesta hevostelun parhain puoli on varmaan se että tutustuin Kiraan. Ei tallilla taidettu puhua kertaakaan, mutta netissä tutustuttiin sitten kunnolla. Ja nykyään hän on yksi mun parhaimmista ystävistä vaikka meillä olikin melko iso draama menossa yksi vaihe ja se kestikin sitten monta kuukautta. Lopuksi en vain pystynyt enää olemaan vihainen ihmiselle josta pidän älyttömän paljon. Kira oli se jolle tekstasin kädet viilleltyinä auki ja kun olin karannut kerrostalomme katolle kun en halunnut ahdistuksissani mennä töihin, Kira on se jolle voin koska vain puhua mistä vain, kysyä heppaongelmaan apua ja joka haluaa nähdä minua aina kun vaan sopii.

En oo noin läski, takki paisuttaa. :----D
Veka, huom en ratsasta itse
Tuima
Tuima, huom en ratsasta itse

Oho, aihe meni hevosista vähän. Kävin siis kerran viikossa tallilla sellaisen 7 kuukauden ajan. Tallilla oli enemmän poneja, mutta sain ratsastaa kolmella upealla Suomenhevosella Vekalla, Tuimalla ja kolmas hevonen taisi olla Hamlet tai jokin vastaava. Tuima oli ehdottomasti mun lemppari ja sainkin mennä 90 prosenttisesti sillä. Hieman hankala ja ärsyttävä tamma, niin tottakai ihastuin siihen. Veka ja Hamlet olivat niin kilttejä ja tottelevaisia ja pidin haasteista vaikka ratsastaa en vielä osannutkaan. Kuitenkin se meni todella hyvin jopa minulta ja taisi mennä vain kuukaus kun sain mennä jo ilman taluttajaa. En ole varma, mutta samoihin aikoihin äiti taisi ostaa minulle kilparatsastaja tutultaan minulle ratsastuskypärän ja -saappaat. Nämä saappaat ei taida enää mennä minulle jalkaan, mutta tuo kypärä on minulla vieläkin ja on kyllä maailman paras kypärä minun päähäni. Ehkä vähän hiostava kun ei mitään tuuletusreikiä ole.

Ensimmäinen itku hevosten takia tuli kun olin ehtinyt ratsastaa vasta 3 kuukautta ja ilmoitettiin että sekä Veka että Tuima olisi myynnissä, eli mun lempihevoset siis. En kestäisi jos joku päivä palaisin tallille ja Tuiman karsina olisi tyhjillään. Lopulta 7 kuukauden jälkeen lopetin tallilla käynnin koska pelkäsin liikaa Tuiman puolesta. Muistaakseni saman vuoden lopussa Tuima ja Veka olivat saaneet saman kodin jostakin Keski-Suomesta. En kerennyt paljoa Tuiman kanssa olemaan, mutta mulla on sitä tyttöä ikävä vieläkin. Sen kanssa koin kuitenkin elämäni ensimmäiset kunnon ratsastukset. Tuimaa en kuitenkaan kerennyt liiaksi miettiä. Olin todella innoissani hevostelusta ja ratsastuksesta ja kävin Raisiossa tämän osastoystäväni kanssa pari kertaa ratsastelemassa arvostetulla Alvan tallilla. Siellä opin kahdessa tunnissa kevennyksen jotka olin yrittänyt jo kuukauden Palomäen tallilla. Tämän jälkeen vinguin kaksi kuukautta äidiltä omaa hevosta. Todellakin, olin ratsastanut sellaset 4 kuukautta ja osasin hikisesti kevennyksen. Kaikesta huolimatta minulla oli kohta oma hevonen pihassa.

Kävin töissä ahkerammin kuin ikinä, koska halusin ansaita hepparahat itse. Ei vanhemmillani olisi ollut rahaa muutenkan maksaa, tai ei ainakaan intoa. Löysin hyvän kuulosen lämppäritamman joka luvattiin minulle, mutta se oltiinkin jo myyty kun meidän piti mennä katsomaan sitä. Seuraavana löysin vanhan lämppäriruunan nimeltä lempinimeltä Herra Hakkarainen. Jo pelkkä nimi sai minut lukemaan hevosesta enemmän. Parin sähköpostin jälkeen 06.04.2008 menimme koeratsastamaan hevosta hevosvaunun kanssa. Kun tulimme pihaan, koin henkisen orgasmin koska hevonen oli kaunein näkemäni. Tiesin heti että tuo se on, tiesin sen myös todella pieleen menneen koeratsastuksen jälkeen. Onneksi harva kyseli miten koeratsastus meni, koska sen kertomuksen jälkeen koko meidän perhettä, myyjää ja mukanamme ollutta tuota tutun lämppäritamman omistajaa pidettäisiin varmaan hulluina.


Nousin selkään ja parin rauhallisen askelman jälkeen hevonen lähti kiitolaukkaan, kääntyi autotielle, teki järkyttävän u-käännöksen ja kiitolaukkasi takaisin talliin. Meni kerran autotien yli varomatta edes ettei autoja tule ja mä tein parhaani etten ohjaisi meitä kuolemaan. Loppujen lopuksi pysyin selässä yllättävän hyvin tallin pihaan asti. Olin varma että tämä hevonen hyppäisi edessä olevan aidan yli, joten näin parhaaksi itse heittäytyä selästä alas. Hevonen kuitenkin pysähtyi aitaan ja kun sain sydämen palauduttua normaaliin tahtiinsa, tokaisin että mä otan tän. Hetkeäkään en kadu tuota päätöstä. Lastasimme hevosen tavarat ja hevosen vaunuun ja olin varmaan sinä päivänä maailman onnellisin ihminen.



Ennen hevosen koeratsastusta olimme koko perheen voimin tyhjentäneet saunan takana olevan tilan ja pistäneet lanka-aidan pystyyn. Hevonen sai pihaton kun ohjasimme aidan autotalliimme johon teimme turvepatjan. Myöhemmin pappani rakensi hienot lankkuportit pihattoon ja toiseen tarhaan, sekä autotallin eteen niin että tarpeen vaatiessa hevonen ei pääsisi pois tallista. Jos vain läppärissäni on kuvia tästä niin pistän myöhemmin, muista koneista kun on lähtenyt kaikki kuvat. Pihalla ei kummosemmin ollut tilaa ratsastaa, mutta jos vain  tasoitin tien niin sain meidän ympyrän muotoisella hiekkatiellä ratsastaa ja paaljon oli metsiä missä mennä.



Lisäksi päätin että kirjoitan heppapostauksen kahdessa osassa, koska nyt en jaksa enempää ja lisäksi, ette jaksaisi lukea hirveää romaania kerralla koska tämäkin on jo monen mielestä liian pitkä postaus. :D