Viime postauksessa päästiin siis tähän omaan hevoseeni. En tiedä miksi kirjoitan tämän kahdessa osassa, enkä pistä tätä edellisen postauksen perään, mutta sama se!
Olin juuri saanut oman hevoseni pihaan ja onneni kukkuloilla. Pitkä "mä hoidan sen ja mun olo paranee hevosen kanssa!" -ruikutus oli purenut vanhempiini. Loppujen lopuksi olin vielä liian masentunut hoitamaan hevosta.
Mutta ennen tätä kävin puolen vuoden ajan ratsastusterapiassa Mielitiellä joka minulle oltiin järjestetty osaston kautta. Se oli todella kivaa, pidin hevosista, siitä paikasta ja tästä terapeutista, mutta loppua kohden olin niin väsynyt elämääni ja asuin sillon isälläni että tuntui että mikään aika ei ikinä sopinut minulle. Tämä harmittaa minua todella koska oloni parani aina kun pääsin tuonne ja opin sieltä paljon hevosista ja niiden käsittelystä. Kävin kerran viikossa 1,5 tunnin verran ja ajat poikkesi toisistaan paljon. Useimmiten sain ratsastaa, mutta välillä myös juoksutin hevosia ja touhusin muuta. Koin todella hyvän olon tunteen kun sain vauhkon hevosen kulkemaan ahdasta puomilabyrinttia löysällä riimunnarulla vaan käyttäen ruumiin kehonkieltä niin että hevosen jalat pysyivät puomien sisällä kulmissakin. Opin muunmuassa myös venyttämään hevosia, opin kommunikoimaan hevosten kanssa kehonkielen avulla ja juoksuttamaan oikein ilman juoksutusnarua.
Eniten pidin Mielitien hevosten hoidosta. Hevosilla oli oikeasti isot karsinat, todella pitkät tarha-ajat ja hevoset saivat olla isossa tarhassa yhdessä laumana ja tarhassa oli paljon puita, kallioo ja epätasasta maata. Ei siis erikseen pienissä tasasilla ja luonnottomissa tarhoissa niin kuin useimmilla talleilla. Heidän laidunkin oli varmasti kolmen jalkapallokentän kokoinen. Ja hevoset joilla sain ratsastaa:
Mutta takaisin Haksuun..
Hevosen oikea nimi oli siis Jitt Comfort eli lempinimeltään Hakkarainen eli Haksu. En tiedä mistä tuo lempinimi tulee, mutta onhan se söpö. Noin 160cm, 02.06.1992 syntynyt ex-ravuri. Kovinkaan kummoisesti ei ole kyllä juossut ja on toiminut ratsuna jo monia vuosia. Tullessaan minulle se ryösti, yritti pomotella, yritti näykkiä satulavyötä kiristäessä ja oli muutenkin hieman kuuma tapaus. Ei siis ehkä ihan täydellinen hevonen näin aloittelijoille, mutta minä rakastin sitä alusta alkaen ja sekin oppi luottamaan minuun nopeasti. Elämäni parhaimpia hetkiä olen viettänyt kahdestaan Haksun kanssa.
Hienoin hetki ikinä oli varmaankin yksi ratsastuskerta kun eksyimme lähimetsään. Olimme pyörineet siellä 2 tuntia ja olin jo myöhästymässä töistä. Haksu oli koko ajan eri mieltä siitä minne pitäisi mennä ja lopulta olin niin väsynyt sen kiukutteluun että annoin löysät ohjeet ja annoin hevosen mennä minne tahtoo. Se lönkytteli pitkin peltojen reunoja ja hyppi parin ojan yli. Sitten oltiin hiekkatiellä. Katseltiin molemmat vähän ympärille ja samalla sekunnilla molemmat tajuttiin missä olimme ja lähdimme laukkaan oikeaan suuntaan kohti kotiin. Ja niin Haksu oli löytänyt kotiin paikasta jossa kumpikaan ei ollut ikinä ollut. Tämä oli viiminen asia jonka jälkeen tajusin kuinka paljon pidän hevosista ja erityisesti Haksusta. Se oli elämäni tärkein asia. En ole kehenkään luottanut samalla tavalla ja en pelännyt mitään Haksun kanssa.
Haksun selkään tykkäsi kiivetä myös tutun lapsia, lisäksi osastoystäväni kävi parikin kertaa ratsastelemassa ja äiti sai yllytettyä isosiskonikin 10 minuutin ajaski selkään. Ainiin ja sain pikkusiskoni (8 vuotta) innostumaan ratsastuksesta hieman myös ja joskus päivittäinkin talutin häntä selässä. Myös isoisäni kävi kerran tai kaksi selässä ja siellä hän näytti niin.. iloselta ja elämänhaluiselta. Nykyäänhän hän on jo haudan levossa ja hautajaiset oli yksi elämäni rankin päivä.
Alussa tietenkin hoidin sitä innostuneena pitkin päivää kauan, mutta pikku hiljaa koko ajan masennus rupesi vetämään puoleensa enemmän ja oli päiviä jollon en liikuttanut hevosta ollenkaan. Lopulta otin hevoselleni hoitajan ikäisestäni tytöstä Ilonasta jonka kanssa Haksu sai vähän lisää liikuntaa. Tähän aikoihin kävin kamppailua äitini äidin kanssa joka asui samassa pihassa meidän kanssa. Hänen asuntonsa oli meidän toisen rakennuksen käytävän vieressä ja mammani muunmuassa pelkäsi että tapan hänet koska koristeveitseni oli säilössä tällä käytävällä? Lopulta huusimme päivittäin toisillemme ja näin parhaaksi muuttaa isälleni joka oli viiminen niitti pahaan olooni. Kuvittelin että menisi tästä lähtien paremmin koska en joutuisi mammaani katsomaan, mutta erehdyin. Isäni ja minä veimme yhtenä pimeenä iltana Haksun Kaarinassa sijaitsevaan Ylilemun yksityistalliin. Talli oli todella pieni ja yksinkertainen, mutta siksi se sopikin meille. Pitäjänä oli nuori mukava tyttö ja muissakaan kävijöissä ei ollut valittamista. Tällä tallilla kaikki alkoi vähän paremmin, mutta sekin hyvä olo hajosi kohta. Kävin kuitenkin päivittäin ja liikutin voimieni mukaan hevosta.
Osastoystäväni rupesi hoitamaan tallilla yhtä russ-ponia ja toivoin että tämän kautta jaksaisin paremmin käydä tallilla, mutta hän ei käynytkään kuin kaksi kertaa. Masennuin koko ajan lisää ja sekään ei parantanut oloa että minut siirrettiin töissä työtehtäviin jota vihasin. Lopulta en vain enää jaksanut nousta sängystä ja Haksu oli pahimmillaan 4 päivää liikuttamatta. Itkin sängyssä joka aamu koska en jaksanut mennä Haksun luo vaikka rakastin sitä niin paljon. Tämä on yksi niistä asioita mitä kadun menneisyydessäni, en kadu Haksua mutta sitä kun minä itse olin heikko. Kolmen varoituksen jälkeen ne työtkin sitten loppuivat ja en enää ikinä pääse samaan yritykseen töihin. Sillon oli pakko tehdä vaikea päätös että minulla ei olisi varaa pitää Haksua. Toisaalta olin helpottunut koska löysin ostajan samalla tallilla käyvältä mukavalta vanhemmalta naisesta, mutta varmaan kaikki tietää kuinka vaikeaa on päästää irti lemmikistään. Nyt myymisestä on kaksi vuotta ja ikävöin edelleen päivittäin vaikka tiedän että Haksulla on nyt kaikki paremmin kuin kanssani.
Haksua oli siis vuokrannut hetken aikaa tämä nainen joka oli heti ostamassa Haksua kun kerroin asian hänelle. Haksulla oli myös uusi hoitaja suunnilleen ikäisestäni tytöstä jolle hänellekkin kiitos Haksun hyvästä hoidosta. Ostopäivänä kävin tallilla ja itkin Haksun turkkia vastaan ja vakuutin että kaikesta huolimatta rakastan tätä enemmän kuin mitään. Tarkoitus oli tavata pian tämä ostaja nainen Susanna, mutta jänistin. En halunnut myydä Haksua ja menin itkemään kotiin. Susanna kuitenkin soitteli perään ja vakuutteli rauhallisesti että kaikki on hyvin ja että en voi pitää hevosta enää. Paniikkini meni ohi ja menin tallille kirjoittamaan myyntipaperit. En pystynyt edes katsomaan tallille päin kun lähdin ja kotona itkin seuraavat kaksi viikkoa.
Näihin aikoihin oli vuoden 2009 huhtikuu eli olin viettänyt Haksun kanssa hieman yli vuoden, ja tämä on kyllä vuosi jonka tulen aina muistamaan. Minun onnekseni elämässäni oli tällä hetkellä muutakin, niin en kerinnyt miettimään Haksua niin usein. Olin juuri aloittanut seurustelun ja muutin hetken päästä yhteen tämän exäni Sarin kanssa josta olen kirjoittanut ensimmäisissä päivityksissäni. Sarin ja hänen kaverinsa kanssa (joka harrastaa myös hevosia), kävimme katsomassa kerran Haksua siinä joskus kesällä jollon kaikki ratsastimme hänellä. Ja oloni oli hetken parempi kuin aikoihin vaikka Haksu ryöstikin pienesti kerran. En ole ihan varma, mutta taisin yksin tai Sarin kanssa käydä vielä myöhemminkin ratsastelemassa.
Näiden jälkeen en ole kuitenkaan käynyt enää. En tiedä pystyisinkö siihen yksin ja lisäksi minun tekisi mieli itkeä jo siitä kun näen Haksun likaiset loimet vieläkin meidän puutyöhuoneessa tai kun käyn autotallilla ja muistan miltä se ennen näytti. Kerran Susanna pisti minulle Haksusta kuvia ja 2010 vuoden lopussa pistin sähköpostia että saisinko tulla katsomaan hevosta joku päivä. Meidän piti puhua siitä lisää, mutta olen esittänyt että olen unohtanut asian. Eniten minua pelottaa etten pysty pidättämään kyyneliä ja se että Susanna ei tiedä mitään prosessistani. Löysin Susannan sähköpostin koneelta ja mietin vaan pitäisikö kirjoittaa hänelle..
Voi kuulostaa vastuuntunnottomalta ja typerältä, mutta kaiken kaikkiaan kaikkien tehtyjen ja tekemättömien tekojen jälkeen minä kuitenkin koko sydämestäni rakastan edelleen Haksua.
Eiköhän siinä ollut tarpeeksi Haksusta. Haksun jälkeen en ollut pitkään aikaan valmis tallille eikä minulla edes ollut varaa. Vuoden 2010 alussa kävin ystäväni kanssa ratsastelemassa kerran kahdella mukavan oloisella hevosella ja se oli ihan kivaa loppujen lopuksi vaikka kaikki ei ihan putkeen mennytkään. En saanut hevosta laukkaan, oli satulavyö ongelmia ja heppa kaatoi kaksi kertaa minut hirveään lumikasaan. Tämän jälkeen olin niin nolona etten kehdannut edes kysyä että mentäiskö joskus uusiksi. Elin pitkään sillä ajatuksella että vaikka nyt en pääsisi heppailemaan niin joskus minulla olisi vielä oma hevonen taas ja sitten pääsisin liiaksikin ratsastelamaan ja hoitelemaan. Kuitenkin katselin aina välillä ja pistin postia kun löysin markkinoilla jonkun hakevan hyvän kuuloselle hevoselle hoitajaa. Suurin osa ei vastannut mitään tai moni myös vastasi että hakijoita on paljon ja katsellaan myöhemmin. Yksi kuitenkin nappasi ja nyt hoidan upeaa lämppäriratsua nimeltään Mario Nova eli Rio. Tai Rinkeli, Kinkku tai miksi halukaan kutsua. Oma suosikkini on Ronkeli.
Yhdessä ollaan nyt oltu sellainen 1,5 kuukautta ja todella kivaa on ollut! Rio asuu Littoisissa Hannulan tallilla mikä on todella mukava yksityistalli keskivertoisilla puitteilla. En tämän enempää tallilta vaatisikaan. Rio on sairaslomalla ollut, hänellä on Cushingin tauti, selkä- ja jalkavaivoja, mutta pidän pojasta yllättävän paljon. Eikä tykkäämistä vähennä yhtään se että Rio vaikuttaa päivä päivältä enemmän Haksulta. Yhtä maastovarmoja, laiskoja, kärsimättömiä yksinään hoitopaikalla ja omistavat samanlaisia kiukuttelupäiviä.
Pidän tästä pojasta ihan järkyttävän paljon ja olen päättänyt että en hänelle tee samaa kuin Haksulle. Sen mä lupaan itelleni ja Riolle. En halua taas tuottaa pettymystä itselleni, hevoselle ja muille.
**
Niin ja tähän loppuun vielä. Olen aina pitänyt hevosleffoista ja kaikki heppaihmiset varmaan tietää tän Spirit -lastenleffan? Sen dvd:n extroissa on vaihe vaiheelta video miten kyseisen leffan piirtäjä on hevosen piirtänyt ja tämän kautta olen saanut ensi askeleeni hevosten piirtämiseen ja edelleen piirtelen näitä aina kun on aikaa ja innostusta. En piirrä erityisen hyvin, mutta kyllä ainakin kohtalaisesti. Kai.
KIIITOOOS!
VastaaPoistaTuli ihan tippa linssiin, tuli vaan niin mieleen oman hevosen lopetus ja kuinka paljon itkin!
Mutta suosittelen ottamaan yhtetyttä Haksun uuteen omistajaan ja vierailua tallilla! Se on rankkaa mutta palkitsevaa.
Luen myös heppablogiasi. olen lukenut alusta asti ja se on aivan bueno.
minna // No voih. :/ Mutta joo, pitäis sitä kai kerätä rohkeutta, tuntuu vaan niin vaikealta edes ajatella asiaa.
VastaaPoistaOn kyllä mahtavaa, että sulla on taas hoitoheppa. <3 Jos saat vakituisen työpaikan, niin ehkä tuo oman hevosen haave ei sittenkään ole niin kovin kaukana? =)
VastaaPoistaSiitä satulavyöjutusta muuten, mun ois pitänyt kattoa että kaikki tulee kondikseen, koska en tiennyt silloin miten paljon olit ratsastanut. xD Olihan se mun vastuulla se reissu. Onneksi ei käynyt mitään pahempaa. =D
nii ymmärrän. Mua on auttanu ainakin se ettei ajttele asiaa hirmusesti mutta pitää hevosen jtn vanhoja tavaroita esitellä.
VastaaPoistaEsim. mulla on olohuoneen seinällä papparaisen suitset ja riimu joka oli päässä lopetustilanteessa sekä vielä runo ja muutama hieno kuva siitä. Se on ns. koko ajan läsnä mutta sitä ei oo pakko ajatella koko ajan. Joskus tosin huomaan katsovani kuvaa ja tavaroita ja vain itkeväni.. Mutta se kuuluu siihen kaikkeen mitä yhdessä on koettu.
Tulipas romaani. Mutta rohkeasti vaan toimeen mitä ikinä päätätkin!
Luin kaikki nämä sinun blogimerkinnät yhdeltä istumalta, herran jumala että on jätkä kyllä muuttunut! Jos kävelisit kadulla vastaan niin ei kyllä tarvitsisi kahdesti miettiä kumpaa sukupuolta edustat :>
VastaaPoistaEn voi varmaan muuta sanoa kuin että Alex pidähän pää pystyssä ja sulla on elämä edesssä niin elä se nyt ihmeessä täysillä! :>
Little Mei // Totta! Tosin jos pääsen kouluun ja sit armeija ni menee siinä kyllä silti ainakin 4 vuotta ennen ku hevosta viitsii miettiä. Paitsi jos ei kouluu mee vaa sais pidemmäks ajaks töitä ni ehkä sit vois armeijan ajaks pistää sen ylläpitoon. Mutta kattoo nyt!
VastaaPoistaNo kyllä mä nyt yleensä pärjään ihan yksinki, mutta tällä kertaa vaan jäi satulavyön tarkistus ku olin selässä. XD Että ilmeisesti oli pullistanu iha kunnolla koni. :D
minna // Totta. :/ Kyllä se meillä molemmilla helpottaa ajan kanssa eikä itku pahaks tee. :)
VastaaPoistaAnonyymi // Kiitoksia paljon! Ja tarkotus ois elää nii hyvin ja täysillä ku pystyy. :)
VastaaPoistaHyvä olet piirtämään, näin kun kymppi ollut kuviksessa aina mulla... Jatka ihmeessä piirtämistä! Antaisin sulle 1-10 asteikolla tuosta työstä 9- , harjoitusta vaatii vielä! Piirtäminen on terapeuttista joka tavalla!
VastaaPoistaAnonyymi // Kiitoksia! Itsellänikin on kaksi valinnaiskuvista 10, mutta ne enemmänkin koostui persoonallisista ja opettajan mielestä oudoista maalauksista. :D
VastaaPoistaPakko kysyä tuosta Mielitien Dirkistä, että onko friisiläinen? Sama nimi ja kuvassakin näyttää eräältä joka joskus oli tallilla jossa ennen ratsastin.. Nimi ja kuva vaan pistivät silmään..
VastaaPoistaMutta ota ihmeessä yhteyttä Haksun omistajaan jos tahdot nähdä :) Eikä niissä kyyneleissä siellä mitään pahaa ole. Kertovat vaan kuinka paljon edelleen välität siitä :) Rohkeutta
Wampire // Friisiläinenhän se. Aika kiva sattuma jos samainen hevonen kyseessä, oli kyllä lutune tapaus.
VastaaPoistaKiitoksia. :)
Jos olisin ehtinyt lukea vähän pidemmälle niin se olisi selvinnyt. Sama hevonen se on.
VastaaPoista