Prosessi ja random #19

Mä oon usein sanonut ja ajatellut että mä kuolen/tapan itteni ennen ku mä täytän 20. Kun kirjotan tätä, on 5.10.2011 kello 20:25. Mä oon nyt 20 vuotta ja 13 päivää. Mun 20 vuotis synttäreistä on toi 13 päivää ja edelleen oon sekä hämmentynyt että huvittunut asialle. Vittu mä oon hengissä. Se ihmetyttää ehkä muitaki, mutta toivottavasti ainaki joku ajattelisi asiasta positiivisesti kuitenkin.

Mulla oli hyvä nuoruus kuitenkin. Mun vanhemmat oli ja on elossa edelleen, en käyttänyt vahvempia huumeita, liikkunut väärissä porukoissa tai mitään sellasta. Mun vanhemmat ei juo liikaa tai käytä väkivaltaa ja aina on ollut ruokaa jääkaapissa. Mutta jaksoinhan mä silti olla vaikee ja masentua loppujen lopuksi. Useimmat kai ajatteli sitä joksikin kostoks tai huomionhauks, mitä kumpaakaa se ei ollut. Yksinkertaisesti mulla oli vaan niin saatanan paha olla. Iskän hiljaisuus tai äidin moitinnat ei auttanut yhtään, mutta jokanen käsittelee asiat omal tavallaan. Meidän tavat käsitellä asiaa, ei oikein kohdannut toisiaan koska mun vanhempien käytös pahensi mun oloa, vaik mä yritinkin parhaani sen peittää. Suku muuten ei välittänyt pahemmin. Ainut mitä ne sano, oli etten sais tehä lisää arpia enää. Pelkäsivät kai että ulkopuoliset näkee ja rupee kiertää juttuja kuinka Muuristen suvus on hullu. Tottahan se on, mitä sitä estelemään tai peittelemään. Mä olen hyväksynyt sen, samoin arvet. Arvet on ollut iso osa mun elämää ja menneisyyttä, musta on enemmän noloa jos 30 asteen lämmössä menee pitkähihasel vaan koska häpee itteään.

Mutta niin, mä oon aina ollu suvun musta lammas ja tuun aina olee. Jotkut sanoo täs välis ettei saa ajatella noin. Mut ei se elämä paremmi luisu ajattelemal. Muuten kaikki olis lottovoittajia. En oo pahemmi ikinä välittäny muiden mielipiteistä, edes sukuni, mut siitä huolimat mä haluaisin olla niiden silmis jotain ku on kyse koulutuksesta ja työpaikasta. Ja vaikee varmaan uskoo. Ongelmateini, osastoteini, potkut ja kämpän menettänyt, amiksen 2 kertaa lopettanut, työtön pitkään ja nyt vielä trans. Nykyään oon koulussa, teen fyysistä työtä, mulla on kaks kotia mihin mennä, käyn vielä koulutuskurssia ja mikä tärkeintä, oon onnellinen. Eipä tää kai suvulle riitä, oon niiden mielest kai menetetty tapaus kun enhän mä saanu ees synttärionnitteluja omalta kummitädiltä. Äiti sentään pisti viestin facebookkiin. Petyin aikalail, odotin äidin soittoa koko päivän. Odotin jotain vähän suurempaa kun kuitenkin 20 vuotta oon tääl maanpäällises helvetis kestänyt. Isä sentää soitti ja se piristi. Odotan vieläkin sitä autokoulua minkä isä 3,5 vuotta on luvannut maksaa, mutta mun ja isän välit on silti paremmat kuin ikinä. Ainakin mun mielestä. Mun ja äidinkin kai on, pystyn puhuu vähän aremmistaki asioista vapaammin. Isä soittelee viikottain ja joskus päivittäin, mutta en muista milloin viimeksi äiti olisi soittanut ihan muuten vaan. Olisikohan 2 kk sitten? Ehkä enemmänkin.

Nuoruudesta muistan omien teiniongelmien lisäksi parhaiten sen miten äiti halveksien aina moitti kun oon liikaa tietokoneella. Tottahan se oli, mutta äiti on samanlainen nykyään, pahempikin. Ei sitä nää enää ku koneen ääressä ja se on enemmän koneella kuin minä aikaisemmin ja se on jo paljon. Tiedän enemmän sen nettikavereiden elämästä ku oman äitini. Pitäiskö mun oikeasti olla kiinnostunut kun äiti selittää sen kavereista, ku ei sitä kiinnosta mun ystävät, saatika oman poikansa elämä. Äiti ei tiedä missä nukun yöt, mitä teen, keiden kanssa ja mitä mulle kuuluu. Mutta ohan se hyvä ettei turhia soittele tai kysele, jos ei vain kiinnosta. Saatan kuulostaa julmalt ja kyyniselt, mut kerron vaan rehellisesti miltä musta tuntuu.

Mun pitäis mennä nukkumaan, kello on 21:15. Huomenna pitää mennä luokan kanssa Tampereelle konemessuille. Lähtö 6:00 ja neljä tuntia bussissa, toiset takasin. Täällä vaan on melkonen meteli ku solukämppikset meluaa vielä ainaki kymmeneen. Tää tuntuu vähän osastolta, mut se on okei koska pidin osastosta. Täällä vaan ei oo ahdistunut ilmapiiri ja puuttuu muoviset ikkunat ja vihamieliset tekstit tasojen alta. Tääl on iha okei, vois ehkä kivempaaki olla. Mun solus on iha randomei koululaisia ja en oo oikein saanu kontaktia luokkalaisiin. Oli muutenki vähä epähohdokkaampi alku kuin toivoin. Oli ongelmia järjestelyjen kans, bussit on kalliita ja rahaa ois kiva saada. Mutta oon ruvennut ajattelee päivä kerrallaan ja toivon et se toimii. Tää viikko ja puolet ens viikostaki on nyt turvattu ja sit mietin jatkoa.

Ehkä avaudun joskus toistekki, mut nyt kello 21:30 meen nukkumaan, lagaan huomisen ja torstai illal pääsen mun rakkaan luo.

- Alex