Prosessi ja omat ajatukset #7

Nyt on olo aika puhki. Kaiken näköstä on tapahtunu ja imeny täysin mun voimat. Päivisin ei ole kuin hevosen hoito ja aina välillä ei sitäkään ja silti ei jaksa mitään muuta.

Olen muuttanut takaisin äidilleni, töitä ei ole kuulunut, en saanut koulupaikkaa ja tuntuu että joka suunnasta mua painostetaan ja kytätään perään. Ja jokainen toimintani on jotenkin väärin mitä teen. Lisäksi olen möhlinyt paljon ja laiminlyönyt loput touhuni. Olen jaksanut tunnollisesti hoitaa hevosen kunnolla ja hoitaa kanit ja vähän ylimääräistäkin, mutta tuntuu että loput onkin sitten aivan mahdottomuus tässä vaiheessa elämää. Siksi kirjottaminenkin on jäänyt.

Muuttaminen oli mulle kova paikka ja kun se päätös koitti niin oli eka kerta puoleen vuoteen kun harkitsin vakavasti ranteiden auki vetämistä. Mutta itseni, Minjan ja äidin takia en tehnyt sitä. Iskä taitaa olla niin pettynyt muhun ettei se ois asiasta varmaan edes enää välittänyt. Ja siskohan ei ole mulle kunnolla moneen vuoteen puhunut, lopettaakohan puolsisaruksetki mulle puhumisen kun kasvavat vanhemmiksi?

Olen kouluissa 19 ja 127 varasijalla. Jos ei olisi niin virallista tuo koulunkäynti niin väittäisin että tuo 127 sija on jokin vitsi. Hei haloo, miten tuollainen varasija voi olla mahdollista. Olisivat suoraan sanoneet etten pääse sisälle. Ja kolmeen paikkaanhan ei tullut edes pääsykoekutsua. Ja ammattikorkeakoulun pääsykokeen tyrin sillä että unohdin koko pääsykoepäivän.

Olin 10 päivää työkkärin järjestämässä työhakuvalmennuksessa ja seki uuvutti. Mikäköhän siinäkin uuvutti? Istut paikallasi 6 tuntia ja leikit kuuntelevasi, that's it. Mutta ei, olin täysin kuollut päivän päätteeksi. Kahtena päivänä olin liian voimaton menemään edes. Mutta saan tuosta sentään 70 euroa ja en saanut paniikkikohtausta vaikka piti kaikkien edessä leikkiä olevansa työhaastattelussa, normaalisti olisin paennut paikalta.

Työrintama lyö kasvoihin vaan päivä toisensa perään. Sähköposti täyttyy ilmotuksista että minua ei tällä kertaa valittu tehtävään. Soitto paikkoihin ois kova juttu, mutta minkäs teet jos saat paniikkikohtauksen puhelimessa? Paremmat mahdollisuudet mulla on saada töitä pelkän sähköpostin ja hakemuksien perään kun sen että alkukankeuden jälkeen saan kohtauksen puhelimessa ja vedän itkuisena luurit toiselle.

En voi edes harjotella skeittausta kun tuolla äidin luona lähin asfaltti on jossain kilsojen päässä.

Kaverit vaativat huomiota, pitäisi kirjoittaa kahdelle ihmiselle kirje, pitäisi isän painostuksen painaessa etsiä töitä ja asunto ja äitikään ei tunnu tajuavan että osaan kyllä siivota ilman sen mainintaa. Vuoden aikana hoidin asunnossani siivouksen, pyykkäyksen ja ruoanlaiton aivan yksin ja silti tuo ei luota että osaan kyllä hakea pyykit, tyhjentää tiskikoneen ja muuta ilman että siitä mainitsee. Ehkä itsekästä, mutta tuntuu taas että sisko saa kaiken tuen ja sille ei ikinä sanota että sen pitäisi tehdä mitään, ei äidillä niin kuin ei isänkään luona missä se virallisesti asuu.

Minja ja Rio on ainoat asiat jotka tällä hetkellä jaksavat jatkamaan. Mun ihanat tukipilarit, kun tuntuu taas että omalta perheeltä ei tukea saa. Kai se on oma moka, teen kaikkeni muiden takia ja yritän parhaani että päältä päin ei näkisi kuinka huonosti voin.

Tampereeltakaan ei ole yhtään mitään kuulunut. Ja mun piti tavata mun entinen hevonen pitkästä aikaa, mutta möhläsin tapaamisen omistajan kanssa ja hänestä ei ole sen jälkeen kuulunut kun varmaan suuttui sen verran ja en enää tiedä tulenko ikinä näkemään Haksua enää.