Prosessi ja hoitoneuvottelu #3

Sain lainattua parilla puhelinsoitolla isältäni ja äidiltäni puoliksi rahaa junamatkohin Tampereelle. Mikä on sinällään melko hämmentävää koska isän ekat sanat prosessista oli "saat sitten ihan itse maksaa sen". Ja tälläkin kerralla iskä itse ehdotti että jos äiti maksaa puolet niin hän maksaa myös puolet. Mulla on maailman ihanimmat vanhemmat!
Yritinhän yllyttää molempia vanhempia mukaan ja molemmat lupasi harkita josta tälläkin kertaa erehdyin olemaan liian innoissani. Molemmilla oli jopa vapaapäivä, mutta yksin minä tälläkin kertaa matkustin. Äidillä ei ollut minun siskolle hoitajaa ja iskä sanoi ettei hänellä ole varaa bensoihin.

Mulla oli sellainen 21 päivää aikaa kirjoittaa se sähköposti Uusi-Mäkelälle. Stressasin sitä hirveesti ekan viikon, mutta sen jälkeen sain kivasti tekstiä kokoon. Sen jälkeen tuli parin päivän tauko ja sitten tuntuikin että hoitoneuvottelu on jo parin päivän päästä eikä tämä ollut valmis. Rustasin sen loppuun oikoluin läheisimmillä ystävilläni joiden mielestä se oli ihan hyvä joten uskalsin lähettää sen hoitoneuvotettelua edeltävänä päivänä lääkärille.

Pienempänä en tuntunut kuuluvan oikein mihinkään. Yritin sopeutua tyttöjen joukkoon, käyttäydyin ja höpötin samoist asioista kuin ne, mut ei se sopinut mulle. Se tuntu pahalt ja ihan ku olisin huijannut itteäni sekä muita yrittäessäni olla jotain muuta kuin mitä olin. Seuraavaksi yritin mennä poikien joukkoon, mutta se oli vielä vaikeampaa. Kun pääsin lähelle poikien porukkaa, se tuntui tosi hyvältä ja osasin olla ekoja kertoja rennosti ja nauttia muista ihmisistä. Pojat kuitenkin katto kieroon ja hääsi lopuksi porukoistaan, en mä niiden joukkoon ulkonäköni takia heistä kuulunut. Sen jälkeen mä yritin pukeutua kuin pojat ja kieltäydyin hameista, ei ne mua silti mukaan ottanut. Se tuntu pahalta. Muut laski mut vaan vähän oudoksi tytöksi, mutta mä kuvittelin kaiken aikaa lapsuudessani että mä en ole tyttö enkä poika, mä olen joku kolmas sukupuoli ja oon ainut tässä maailmassa. Olo oli koko lapsuuden melko orpo enkä uskaltanut asiasta kellekkään kertoo. Yritin parhaani mukaan vain sopeutua tyttöjen joukkoon. Pelkäsin että olisin liian erilainen kuin toiset ja siksi pysyin vaiti. Mä toivoin että jos suljen silmät, annan elämän kuljettaa ja toivon parasta ni mä löydän paikkani sieltä mihin mä kuulun.
Tämän paikan löytämiseen, oman persoonan tavoitteluun ja oman sukupuoli-identiteetin hakuun meni kauan, kauemmin ku mä olisin halunnut ja toivonut. Mutta se oli kaiken väärtti, mä olen sisäistänyt ja hyväksynyt itseni, mä olen tälläinen ja mä olen ylpeä siitä. Mä olen mies, henkisesti ja tulevaisuudessa myös fyysisesti. Se on mun elämän tärkein tavoite tällä hetkellä. En osaa täysin sanoa miksi, mutta mun kroppa on iso osa minua ja aijon toteuttaa päämääräni. Musta tuntuu että mä olen nyt keskeneräinen ja vaadin hormonit ja leikkaukset tullakseni kokonaiseksi mieheksi. Mä en olis kestänyt näin pitkään jos en tietäisi että tulevaisuudessa voin olla täysin oma itseni, ilman että kukaan katsoo kieroon. Ilman että mua miesten vessassa käännytetään pois. Koska mä kuulun sinne. Mä kuulun miesten porukkaan, vessaan, urheilujoukkueeseen, mun mielestä mä ansaitsisin tän kaiken vielä joskus edes.
Tää ei ollut mun valinta. Jos mä olisin saanut valita niin mä olisin syntynyt joko tyttönä tai poikana, elänyt elämäni tyytyväisenä siihen sukupuoleen ja kuollut onnellisena. Tää on se mitä mun pitäisi olla ja mitä mä olen. Mutta mun kohalla tää ei ollut mahdollista. Mä synnyin tyttönä, mutta maailma ja mun persoonallisuus on muokkautunut ja muokkautuu edelleen. Mä kumminkin voin vakuttaa ja olla varma siitä että tyttö mä en ole. Enkä myöskään jokin tytön tai pojan väliltä. Mä olen poika ja mä aijon jatkossa toteuttaa ja esittäytyä poikana, joka ei aina ole ollut mahdollista tyttömäisen ulkonäön piirteiden takia.
Oon koko elämäni vain yrittänyt kamppailla sen läpi. Mä en oo ikinä tuntenu olevani normaali, koska mä en ole. Mä haluun tuntea oloni kokonaiseksi ja sellaiseksi kuin muutkin. Joskus tuntuu että mä oon hankala ja vaadin liikaa, vaikka mä haluan vaan olla oma itseni ja tulla kohdatuksi omana itsenäni niin kuin muutkin, kohdatuksi miehenä koska mun mielestä mä ansaitsen sen niin kuin jokainen ansaitsee. Jokainen ansaitsee olla oma itsensä ja tulla sellaisena hyväksytyksi niin omissa kuin muiden silmissä.
Kun mä alotin prosessin niin seurustelin vakavasti ja kumppanini hyväksyi prosessin ja tuki minua täysin. Suhde kuitenkin loppui ennen kuin prosessi pääsi kunnolla alkuun. Sillon tuntu etten mä tuu kestää tätä. Etten mä todellakaa pysty tähän yksin. Mut ajan kans sain huomata kuinka väärässä olin. Kun sain ystäväni mukaan ekalle kerralle Tampereelle niin tiesin et kyl tää tästä jotenki onnistuu. Prosessin eteenpäin mentäessä keskusteluajoista tuli yhä helpompia ja tiesin että mä pystyn tähän. Mulla ei oo ikinä ollut niin vahva ja varma olo mistään. Ensimmäisen keskusteluajan jälkeen on tuntunut siltä että pystyn mihin vain. Mun itsevarmuus on noussut huomattavasti ja voin rehellisesti sanoa että elän elämäni parhainta hetkeä. Tuntuu uskomattoman hyvältä miettiä et olo vielä paranee kunhan saan oman kehoni ja kehodysforia vähenee. Kun voin rehellisin mielin miettiä että vielä joku päivä mä voin vielä paremmin, varmemmin ja pystyn olemaan oma itseni omissa ja muiden silmissä. Kun mä en enää vihaa kroppaani.
Tiedän kuitenkin että hyvää elämää ei saavuta pelkästään oikeanlaisen kropan kanssa. Tiedän kuitenkin että oma positiivinen ajatus itsestä on se mistä kaikki pitäis lähteä rakentamaan, mutta mä en kuitenkaan aijo odottaa sitä. Mä olen kestänyt prosessin kärsivällisesti näin hyvin koska yritän ajatella positiivista tulevaisuutta johon prosessi edesauttaa paljon. Lisäksi prosessin ajan olen yrittänyt kasata omaa elämääni kaikin muin tavoin kasaan. Mä olen yrittänyt etsiä töitä, olen löytänyt mukavia ja aikaa vieviä harrastuksia ja tätä nykyä mun välit perheeseen ja kavereihini on paremmat kuin koskaan ennen. Ja saadakseni enemmän kontaktia elämään, olen aloittanut sosiaalisten tilanteiden ryhmän työkkärissä. Näen myös elämän ja tulevaisuuden valoisempana kuin ikinä, ja tätä myötä voin rehellisesti väittää että olen parantunut masennuksestani. Olen sairastanut masennusta pitkään ja elän tällä hetkellä elämäni parhaimpia aikoja. Ja tää ei ole ollut ohi menevää niinkuin joskus aikaisemmin. Myös äitini on joutunut myöntämään että olen iloisemman oloinen ja puheliaampi kuin pitkiin aikoihin.
Mä lähdin hoitoneuvotteluun jopa oudon positiivisena ja rohkeasti. Mä tiedän että olen trans ja ansaitsen hoidot. Kaikesta huolimatta olin varautunut pakkeihin ja siitä huolimatta ne tuntui kovemmilta kun odotin. Olin itseeni todella pettynyt ja vihainen. Olin ajatellut ennen hoitoneuvottelua että jos lykkäys hoitoihin tulee, syy on joko että en ole osannut kertoa itsestäni tarpeeksi lääkäreille tai lääkärit eivät ole minua oikein ymmärtänyt. Nyt kun mietin niin syytän kuitenkin täysin itseäni tapahtuneesta. Ja lykkäys sai mut niin vihaiseksi että päätin käyttää kaiken sen aggression vain siihen että saan aikaan niin hyvän, yksityiskohtaisen ja tarkan sähköpostin aikaan ettei toista lykkästä voi osallani tehdä, että transkokemus ja mun jaksaminen on täysin varmaa. Kuitenkin ensimmäinen lykkäys oli niin suuri pettymys että hoitoneuvottelun lähestyessä pelkään enemmän kuin koskaan eläessäni. Tai no, sitä on vaikea selittää. Tiedän että jaksan, mutta sitä on loppujen lopuksi niin vaikea selittää ja saada muut uskomaan myös siihen. Eikö se oo tärkeintä että mä tiedän ja tunnen itseni, kuitenkin mä sen tiedän parhaiten. Mutta toivon kuitenkin että lääkärit tietävät mitä tekevät ja kunnioitan heidän päätöstään, oli se sitten mikä tahansa. En vain tiedä miten tämän enempää voin tehdä enää.

t. Alex Muurinen

Tekstin lähettämisen jälkeen olo oli ihmeen varma ja positiivinen, toisin kuin olin kuvittellut. Menin hyvillä mielin nukkumaan enkä stressannut edes siitä että sammuttaisin herätyksen aamulla unissani - olisi kannattanut. Ilmeisesti olinkin sammuttanut herätykseni ja heräsin 40 minuuttia myöhässä. Olisin todella saanut juosta ja ehkä keretäkkin, mutta en mun kunnolla juuri heränneenä ja verensokerit alhaalla ni viittinyt edes kokeilla. Otin lunkisti ja mietin että menen seuraavalla junalla vaikka sen kanssa myöhästyisinkin sellaset 10 minuuttia. Olen kerran ennenkin tullut sillä ja se ei TAYSin päässä haitannut ketään mitenkään. Olisikin ollut vain tuo 10 minuuttia.. Kävelin mukavassa ilmassa rautatieasemalle eikä tullut edes kylmä niin kuin yleensä.
Pääsin sopivasti hieman ennen junan lähtöä paikalle, mutta mitä. Koko Turun rautatieaseman aula oli täynnä ihmisiä ja kuulutuksissa ilmotettiin että tämäpä juna on tänään myöhässä. Jos olisin ollut yksin niin olisin varmaan ruvennut itkemään, mutta tyydyin hyvin vittuuntuneena kuuntelemaan musaa ja toivomaan että juna tulisi. Tulihan se sitten lopulta, puoli tuntia myöhässä.

Ensimmäinen junan pysähtyminen oli pelottava, odotin pelolla sitä hetkeä koko ajan koska pelkäsin että jäisimme siihen pitemmäksikin aikaa. Ja niinhän siinä kävikin. Seistiin ekalla junan pysähdyspaikalla 10 minuuttia jollon päästiin taas liikkeelle. Kuulemma kalustovika junassa.
Mietin vain koko junamatkan että tällä on jokin tarkotus ja kaikki kääntyy vielä hyväksi. Ei kannata turhaan ärsyyntyä koska voinhan vielä vaikka saada diagnoosin. Rauhotuin loppua kohden ja sain vähän levättyäkin.
Tampereen päässä bussikin tuli melkein heti kun pysäkille pääsin ja pikakävelyllä menin poliklikalle kun ensin bussimatka tuntui kestävän ikuisuuden.

Aulassa oli ihan hiljaista ja Uusi-Mäkelän ovessa paloi punainen valo joten istahdin siihen odottamaan. Istuin siinä lähemmäs 40 minuuttia ja yhtäkään ihmistä ei näkynyt missään, en minä viittinyt mennä mihinkään oveen koputtelemaankaan. Toimintahuoneesta (tai jokin sellainen ovessa luki) tuli perhe ulos joista yhden tunnistin wtftm-foorumilaiseksi ja hän moikkaskin mua. Kohta sen jälkeenkin osastonsihteeri käveli minun ohi, jolta kysyin että tietäiskö hän kerkeisikö Uusi-Mäkelä nähdä minua. Hän kävi katsomassa Uusi-Mäkelän huoneesta jossa hän ei ollut, unohtanut vain valon päälle. Paikalle tuli myös toinen osaston työntekijä joka oli muistaakseni sosiaalityöntekijä tai sairaanhoitaja. He yhdessä etsivät Uusi-Mäkelää, mutta joutuivat totemaan että lääkäri on varmaan jo lähtenyt. Käskivät sitten kirjoittaa mun yhteistiedot paperille ja lupasivat että lähettävät heti seuraavan ajan mikä on mahdollista järjestää. Yritin peitellä sen, mutta kyllä siinä silmäkulmat kostu.

Jälleen kerran erittäin pettyneenä lähdin paikalta. Eihän se ollu mun vika että juna oli myöhässä, eikä se että Uusi-Mäkelä oli jo lähtenyt. Mietin vaan että jos olisin herännyt ajoissa ekaan junaan niin olisko mulla jo diagnoosi? Tai jos kulkisin bussilla. Vihaan bussimatkustelua, mutta täytyy ensi kerralla harkita sellaista. Ne kun sentään ovat ajoissa talvisinkin.

Oltiin sovittu pienoinen transmiitti wtftm-foorumilla ja bussimatkalla keskustaan mietin että jaksanko uuvuttaa itseäni enempää menemällä sinne. Kelasin kuitenkin että pettymyksen jälkeen ihmisten näkeminen voisi olla juuri se mikä piristää ja lisäksi tulisi sentään kunnollista käyttöä niille rahoille mitkä tuhlasin turhaan junaan. Elikkä raahauduin paikalle eikä kyllä kadutakkaan vaikka hyvin harvasanasena vitutuksen takia olinkin. Paikalle oli myös raahautunut kolme muuta Tamperelaista ja yksi Muu, mikä -leiriläinen Pohjois-Suomesta joka jostain minulle tuntemattomasta syystä oli Tampereella.
Jutustelun aihe hyppeli aika lail, mutta koirat ja viikset/parrat jäi päällimmäisenä mieleen. Mutta siis paljon ja melkeinpä kokonaan muustakin kuin miehistä ja transasioista.

Oli ihan mukavaa, siinä sai rauhoittua ja kuunnella ja katsella näitä toisia. Ihmisten eleet ja liikehdinnät (kiitos Pepitalle, en ois ite osannu edes taivuttaa kyseistä sanaa..) on pirun mielenkiintoisia, tällee btw. Ja join mulle uutta teetä ja oli hyvää. Oltiin Tampereen Siilinkarissa joka on siis kahvila. Oli ihan mukava mesta, ehkä vähän ahdas jos on vähänki enemmän ihmisiä paikalla ja mun makuun vähän ylihienosti sisustettu. Muut olivat istuskelleet sielä jo yhdestä asti, mutta ite kerkesin paikalle siinä hieman kahden jälkeen. Ennen viittä jo kaksi muuta Tamperelaista oli lähtenyt ja aika tarkkaan viideltä lähti tämä leiriläinen. Minä ja tämä kolmas Tamperelainen eksyttiin vielä UFFiin jolloin minäkin sain suutani auki jo. Pakko myöntää että kahdestaan oli paljon helpompi jutella, en oo oikeen ryhmäkeskustelija.
Varsinkin juuri tämä tyyppi vaikutti tosi kivalta ja tiedän kehen otan ainakin yhteyttä kun ensi kerralla Tampereella pyörin!

Raahauduin kuudeksi rautatieasemalle ja ajatuksena oli suoraan hypätä junaan mihin minulla oli jo ostettuna lippu. Muttaaah, ei sittenkään kun tälläkin kertaa aula oli täynä ihmisiä ja junan lähtöä oltiin siirretty puolella tunnilla. Sen jälkeen taulu ilmoitti junan lähdön viivästyvän lisää varmaankin kolme kertaa. Jäin sitten lukemaan aulaan kirjaa ja vittuuntumaan uusiksi. Junan piti lähteä 18:11 ja vihdoin 19:35 oltiin junassa..

Lagasin ja nukuin koko kotimatkan ja kävelin pikavauhtia kotiin Turun asemalta.

Kotiin päästyäni kävin piiiitkässä ja rentouttavan kuumosessa suihkussa ja tulin koneelle vineemään tyttöystävälle tyhmää TAYSin reissua, joka kyllä ihmisten ja kahvilan kanssa ei ollut niin tyhmä kuitenkaan. Itseasiassa enemmän koko päivässä vituttaa junien myöhästely kun se että diagnoosia ei tullut.

Tällä kertaa lukemiseksi repäsin uusimman pokkarilöydön eli Marko Leinon Ansa niminen rikosaiheinen kirja. Lisäksi minulla on järkyttävästi lehtiä lukematta, joten nyt otin Kielipolun tämän vuoden ekan lehden joka minulle tulee siis koska olen tälläinen vammainen dysfasia lapsi.

Yritin leikkiä Bieberiä, mutta mun letti oli siihen leikkiin aivan liian lyhyt.

Kun ostin lipun myynnistä junalipun Tampereelle niin minulle tungettiin tuollainen jokin suklaamuropatukka jonka mössötin junassa. Oli muuten hyvä, mutta varmasti myös hyvin epätervellinen, en uskaltanut edes lukea tuoteselostusta.