16. lokakuuta 2010

Prosessi ja sosiaaliset suhteet #16

16.10.2010

Harrastukset

En tiedä mitä ajattelin tehtyäni tämän, mutta aloitin jalkapallon. Olen tutkinut puolivuotta nettiä, mutta ei - miehille ei ole minkäänlaista harrastejoukkuetta jalkapallosta tai ylipäätänsä kylläkään mistään muustakaan lajista. Enkä kyllä tiedä hyväksyttäisiinkö mua edes harrastejoukkueeseen. Sponttaanisti siis pistin ainoan tietämäni Turussa toimivan naisharrastejoukkueen kapteenille sähköpostia ja he ottivat mut avosylin vastaan.
Tuttuun tapaan jänistin ekan tapaamisen. Osittain kyllä vahingossa, menin väärään bussiin ja vaikka olisin myöhästynyt vain vähän niin pelotti liikaa. Seuraavat treeni meinasin taas jänistellä. Viime hetkellä kuitenki otin itteeni niskasta kii ja puoliksi pakotin itteni kentän laitaan. Kerroin hätävalheen lemmikin sairaudesta viime kerralla ja sitten pelattiin. Kentällä mun korvat meni täysin lukkoon ja se oli upee tunne. Korvissa humisi, pelaajia pyöri mun ympärillä ja pallo hääri jaloissa. Pelasin aivan uskomattoman surkeesti, mikä on ehkä on ok koska en ole pelannut jalkapalloa ikuisuuteen, mutta onneksi nää oli vaan harjotukset. Ja onneksi mun olo muuten oli aivan taivaallinen. En välittänyt vaikka jutut korostu poikaystävistä, meitä kutsuttiin tytöiksi tai naisiksi ja huostaanotossa käskettiin hyväkskäyttää tissejä. Mä en suurimmaks osaks edes korvien huminalta kuule mitä muut puhuu. Mulle tärkeintä on se että pääsee pelaa ja se on kivaa. Uskomattoman kivaa.

Seuraavat kaks kertaa on mennyt yhtä hyvin. Mä olen vaan pelannut, välittämättä siitä miltä kuulostan, näytän tai mitä olen. Tai mitä muut sanoo mulle tai käyttäytyy mun läsnäollessa. Voin kerrankin hyvissä mielin sanoa että tytöttely ei haittaa mua, kunhan mä saan purkaa arjen paineita palloon.

Tässä on siis jotain hyvääkin. Miehille ei oo harrastejoukkuetta. Mitä jos mä olisin mies? Millä mä pääsisin pelaa oikeeseen liigajoukkueeseen ilman taitoja? Joten käytän nyt hyväks tämän että pääsen naistenjoukkueeseen ilmaiseksi ja kehitän taitoja niin että mut voitaisiin hyväksyä miesten liigajoukkueeseen.

Mutta tietenkin myös pimeä puolensa. Ensi vuonna mä voin saada testot. Entä sitten? Äänenmurrosta ei välttämättä moni huomaisi koska se on hidas prosessi, on paljon käheä-äänisiä naisiakin ja oon melko hiljaa muutenkin treeneissä. Entä kun parta rupee kasvamaan? Siihen voi tosiaan mennä 1-3 vuottakin, mutta en mä halua peitellä tai leikellä sitä pois vaan koska mun harrastejoukkueen jäsenet ei saa nähdä sitä. Mitä kun joudun lähtemään? Entä jos en pääsekkää toiseen joukkueeseen ja jalkapallo on jo jumalattoman osa mun elämää? Se on nyt jo mun valopilkku arjessa. Entä jos kiinnyn liikaa näihin pelikavereihin ja haluankin pelata heidän kanssa jatkossa? Pahinta on että jos joku tunnistaa mut jatkossa kadulla vaikka ilman paitaa ja partahaivenet naamassa?

Joskus tuntuu etten miettinyt tätä tarpeeks pitkälle.

6 kommenttia:

  1. Ehkä sun kannattaa vaan kertoa suoraan sun pelikavereilles miten asia on, että käyt läpi tällaista prosessia ja miehille ei ole joukkuetta. Tiedän, että se voi olla vaikeeta, mutta ehkä ainoo vaihtoehto.

    VastaaPoista
  2. Kannattaa kunnon tutustumisen jälkeen kertoa asiasta pelikavereille. Omassa joukkueessani pelasi samanlaista prosessia läpikäynyt ihminen. Tulin kovin surulliseksi, kun hän ei ollut uskaltanut/halunnut puhua asiasta ennenkuin paljon pelaamisen lopettamisen jälkeen. Tällöin oli ääni jo madaltunut ja ensimmäiset partakarvat kasvaneet. Nykyään on niinmonenmoista seksuaalista suuntautumista ja epävarmuutta, etenkin urheilun parissa, useammassa eri lajissa oon törmännyt, että ainakin itse oon opetellut ja oppinut kohtaamaan erilaisuutta tälläkin saralla.

    Nyt sama ihminen on taustajoukoissa mukana ja valmentaa uudessa asuinpaikassaan ja on sitä kautta löytänyt uusia mahdollisuuksia lajin parissa, missä hänen fyysinen kokonsa ei vaan riitä miesten sarjaan.

    VastaaPoista
  3. Heip,

    mitäs jos sä normaalisti ajatteletkin liikaa, ja tällä kertaa kun annoit vaan mennä niin saatkin jotain hyvää siitä irti? ;)

    Älä mieti liikaa, vaan elä!

    -Tiina L.

    VastaaPoista
  4. Pelikavereille tosiaan kannattais ehkä kertoa, mietin vaan reaktioita, siellä on kuitenkin monen ikäisiä ja monenlaisia ihmisiä.. Ja miten kertoisin? Ei viitteis vaan pamauttaa keskellä jalkapallokenttää ja hämmentää muiden hyvää fiilistä. En myöskään halua mitään super virallista että muut on rivissä mun edessä ja seison edessä ja kerron.

    Ei pitäis ehkä tosiaan miettiä näin paljon ja vaivaa sillä melko turhaan päätä, ainakaan vielä, äh. :D

    VastaaPoista
  5. Ajan kuluessa tulee yleensä hieman lähennyttyä parin tai muutaman tyypin kanssa, eli mitä jos kertoisit sitten joskus sellaiselle, jonka koet luotettavimmaksi siitä porukasta? Ja siitä sit muutamalle ihmiselle kerrallaan tilanteiden mukaan?
    Oli miten oli, sitä tuskin tarttee etukäteen stressata. Koska itsehän sanoit, että porukassa on monenikäisiä ja -laisia ihmisiä eli myös niitä jotka on varmasti ihan ok asian kanssa. ;)

    VastaaPoista
  6. No mietin juuri että mitä tuo "ajan kuluessa" merkitsee. En ole nyt ahdistuksestanikaan pystynyt menemään treeneihin kolmeen viikoon. Treenejäkin on vaan tunti viikossa ja sillon tosiaan kaikki on keskittyneet harjoituksiin vain. Ja kun jos hyvin käy niin mulla olis jo ensi sykseen menossa ainakin ääni muuttunut.

    VastaaPoista