Prosessi ja omat ajatukset #3

Mulla olis ehkä paljon ajankohtaisempaakin asiaa, mutta seuraavan asian takia rupesin itkemään bussissa kaikkien nähden joten ette uskokkaan kuinka paljon haluan purkaa asiaan.

Rupesin miettimään bussissa kysymystä minkä parit muut munkaltaiset tutut ovat kuulleet prosessin keskusteluajoilla, "minkälainen mies susta sitten tulee?"
Eihän tuohon osaa järkevästi vastata, eihän meistä tule miehiä, mehän ollaan jo miehiä ja tällaisia meistä tuli. Ei me prosessin myötä tulla miehiksi, me ollaan jo. Jollei muiden mielestä nii omasta mielestämme ja se riittää.

Kuitenkin rupesin miettimään lisää itseäni. Tällainen mies mä sitten olen. Tietenkin jokainen vanhenee ja vanhenemisen myötä saattaa viisaantua, muuttua mielipiteitä ja ulkoisesti kroppa, hiusten värit yms. Mutta perusolemus ja se oma persoona ei sen suuremmin muutu.

Tuohon asti mun ajatus oli vielä ihan okei ja järkevää, kunnes rupesin moittimaan itteäni aivan turhista asioista. Siitä kuinka olen tyhmä, jälkeenjäänyt, ruma, läski, puhevikainen, kouluttamaton, töistä potkut saanut ja vielä ilman sen suurempaa ystäväpiiriä.

Vielä enemmän rupesin itseeni moittimaan kun mietin isääni. Hän varmasti toivoi joskus poikaa ja näin myöhemmin sellaisen sai tietää omistavansakkin. Mutta minkälaisen pojan? Juuri tuollaisen kun ylempänä kerroin. Ei hän saanutkaan mitään kansikuva poikaa joka opiskelisi yliopistossa. Ja minusta on kauheaa että tulen isäni luokse vain koneelle ja puhun isälleni kun pyydän jotakin palvelusta.
Ei isä varmasti olis halunnut tällaista poikaa.

Kun olin pienempi niin silmät sulkiessani näin kuvan kun olen kaunis, pitkä ja hoikka nainen mekossa ja tanssin yliopistojuhlissani isäni kanssa. Ja isäni katseessa paistaisi ylpeys. Tuo kuva särkyi jo ajat sitten. Nyttemmin näen unissani kun valmistun kokkikoulusta rumana ja läskinä ja isä ei edes saavu paikalle koska juhlat pidetään mun äidin luona.

Musta on aina tuntunut että oon jäänyt mun isosiskon varjoon. Tietenkin voi olla että se on vain harhaa, mutta siltä musta on oikeasti aina tuntunut. Sisko on aina saanut hienommat tavarat, autokoulun ja auton, muuttokuljetuksen Ouluun ja muuta. Ja mulla oli iso työ puhua iskälle et saisin 30 kilsan päähän edes puolet tavaroista.
Ton takia mä olen edes yrittänyt olla parempi ku mun sisko, vaikka en olisi se lemppari niin voisin edes saada paremman koulun ja muuta. Mitä enemmän oon aina yrittänyt niin sitä pahemmin oon aina tyrinyt. Yritin niin kovasti olla hyvä koulussa ja töissä että ajoin itteni burn outtiin jonka takia sain töistä potkut ja lopetin koulun. Ja mun epäonnistumisen listaan tulisi paljon kohtia, paljon enemmän kun onnistumisen listaan.

Suureksi osaksi mun vanhempien takia mä lähin tähän nykyiseen kouluun vaikka tiesin että mun henkinen kunto ei ehkä riittäis vielä koulutuksen hankkimiseen. Mä olen monta kertaa vaihtanut mielipidettä, "mä en pysty tähän" ajatuksesta "mä vedän tän vaik päällään seisten" ajatukseen. Ja taas toisinpäin. Nyt mulla on "mä vedän tän läpi". Oli mulla sitten kuinka paska olo ja ajaisin itteni burn outtiin niin sitä ennen mä vedän tän koulun läpi ja saan ekan koulutukseni ammattiin. Suurtalouskokki.. Ei se kovin kehuttava ammatti oo missään muodossa. Mutta ainahan muut voi muotoilla sen "on Alexilla koulutus" muotoon, ei sitä ammattia tartte mainita.