Prosessi ja fiilikset

Ihan hävettää. Luin ihan ensimmäisiä postauksiani, näitä joissa puhuin enemmänkin tunteistani kuin prosessista. Jumantsuikka ku oon osannut joskus jopa kirjottaa. Ja miten monipuolisia päivityksiä tuli usein, välillä tekstiä, välillä prosessia, välillä kuvia ja videoita. Viime aikoina päivitykset ovat olleet tauko, kuvia, kuvia, kuvia, itkua, kuvia ja tauko. Johtuukohan mun allapäin oleva fiilis ainakin joltakin osin siitä etten enää avaudu tänne kun on paha olo. Mä oon päässyt näin pitkälle suurilta osin sen takia kun mulla on ollut iso ja ihana lukijakunta jotka ootte kommentoineet ja piristäneet aina. Mulla on ollut jokin paikka missä kukaan ei ajattele mua hulluna tai muita huonompana, kerroin mä sitten miten avoimesti tekemisistäni, sanoistani ja tunteistani. Te tiiätte että mä oon pettänyt, varastanut, laiminlyönyt lemmikeitäni, saanut potkut, kokeillut lääkkeitä ja raivonnut perheelleni. Muunmuassa.
Silti te ootte siinä ja pysytte, ainut asia mihin oon aina voinut luottaa.
Kiitos teille!

Ja anteeksi ku oon ollu niin kehno bloginpitäjä. En edes tiedä mihin kaikki mun aika uppoaa, vaikka siitä huolimatta tuntuu ettei mun elämä kulu mihinkään. Oon laskenut että Pänkin viime kertasest näkemisest on 2kk ollut mun mielestä jo monen viikon verran. Hiihtolomaan tuntuu olevan jatkuvasti vaan se 2,5 viikkoa.
Mä herään kuudelta, kävellen/bussilla kouluun, oon koulussa, kävellen/bussilla kämpille, teen läksyjä, kuntoilen, käyn juoksemassa, käyn suihkussa, syön, katon salkkarit ja sitte tuntuuki jo siltä et pitäis mennä nukkumaan. Tällä hetkellä mun elämä pyörii koulun ja kuntoilun ympärillä, joinakin päivinä mä pelkään että kuntoilu ottaa musta vallan vaikka viime päivät se onkin ollu tosi olematonta ja ei mun kroppa kyllä kuntoilijaa oo nähnytkään vielä.

Mulla on aika yksinäistä. Varsinkin nyt kun ohjaajat on työssäoppimassa. Oon tutustunut muutamaan uuteen kaveriin kylläkin, hekin vaan asuvat melko kaukana. Tosin pari heistä on sanonut tulevansa tänne, mutta aikalailla aina mun kavereiden puheet jäävät vaan puheiksi kun on kyse musta. Joskus sekin masentaa. Niin monta kertaa olisin voinut sanoa ei. Asetan liian usein muut etusijalle ja sitten tulee paskaa niskaan, tai jos ei tule, niin jälkiharmitus siitä kun en vissiin ansaitse samanlaista kohtelua itse.
Mä alotan huomenna sählyn, jospa sielt löytyis kavereita, vaikka ne vissii onkin vähän vanhempaa porukkaa. 

Sen verran sekavaa tekstiä näemmä tuppaa tulee et kannattaakohan mun nykyää kirjottaa ees tunteistani..
Asiaa ehkä olis kyllä lisääkin, mut nyt kyl pitää mennä nukkuu et jaksan huomenna herätä tekee lihashuoltoa ja käydä suihkus ennen ku pitää bussiin hypätä.