Prosessi ja omat ajatukset #6

Huoh.. Joo, mistäköhän alottais. Mä en oo nukkunut hoitoneuvottelun jälkeen todellakaan hyvin. Mua stressaa koko ajan ja se on ruvennut vaivaamaan öisinkin, valvottaen mua. Yleensä mun yöunia ei angstit tai huolet pahenna, mutta stressin noustessa tarpeeksi pahaksi niin se kyllä rupee valvottamaan. Ja kun mä en saa öisin unta niin päivistä ei tuu mitään. Mut olo ei oo alavireinen tai masentunut, mutta sellainen.. Ahdistunut ja stressaantunut. En saa mitään aikaseksi, osaksi väsymyksen ja osaksi stressin takia.
Mulla on rystyset ollut rikki ja pelkään että ne on stressin takia, kun viime vuoden lopussa mulle tuli mahaan melko pahat stressi-ihottumat.
Ja ku en saa mitään aikaseksi niin stressaa vielä enemmän. Kaikki mahdolliset jutut on tungettu täksi kuukaudeksi ja vaikka se on tosi hyvä niin kaikki osuu juuri samaan kasaan ja kaikkia ennen pitäisi tehdä vaikka mitä.
Mulla on ensi perjantaina työnhakuhaastattelu työvoimatoimistossa, viikko 7 on Turussa psykologi ja lääkäri sekä hoitoneuvottelu Tampereella. Työkkärin tyyppi pyysi ettimään hyvän ehdokkaan työ/harjottelupaikaksi, psykologi pyysi minua tulostamaan tärkeitä ja asiakohtaisia juttuja blogistani, lääkäri unipäiväkirjan ja hoitoneuvottelua ennen kirjoittaa sähköposti Uusi-Mäkelälle.
Minulla on pieni ajatus mihin voisin yrittää töihin ja siihen se jääkin. Että viimeisenä yönä minä taas varmaan hiki otassa etin jotain paikkaa. Noiden kahden tehtävää en ole edes aloittanut ja Uusi-Mäkelälle olen saanut kirjoitettua tasan 14 riviä ja aivot lyö ihan totaalisen tyhjää. Pitäis kai lukasta blogia läpi ja yrittää repiä sieltä jotain irti.

Ja näiden kaikkien edelle olen joutunut vetämään ystäviäni ja tuttuja etteivät he pidä mua ihan kusipäänä. Olen kuulemma ollut tyly ja huomaamaton minulle tärkeimmillekin ihmisille.

Mä oon saanut tänne blogiin uskomattoman vähän kriteeriä tai asiattomia kommentteja. Viime päivinä olen kylläkin poistanut melko hyviäkin kommentteja vaan sen takia kun omat aivot on stressin takia kääntänyt negatiiviset kritiikit asiattomiksi. Mä kestän normaalisti tosi hyvin asiattomiakin kommentteja, mutta en näemmä just nyt. Mä olen niin täynä tätä ja en tiedä miten päin pitäis olla että olis ees vähän parempi olla. Olo on ihan ku katujyrän alle jääneellä.

”ja oot liian hauras
sun omasta mielestä
kestämään elämää täällä
se kaikki on sinusta kii
tää on viimeinen valitusvirsi
kun kukaan ei jaksa enää”

Tuntuu että yksikin vähän huonompi kommentti niin mä murenen lopullisesti. Oon käyttäny kaikki energiat etten ota pahoja kommentteja liian vakavasti ja oon onnistunu siinä pelottavan pitkälle. En tiennyt että voisin ikinä suhtautua näin helposti kun tuntemattomat ihmiset kunnolla pilkkaavat ja aliarvioivat pahaa oloani. Mutta nyt on ruvennut pikku hiljaa tuntumaan etten enää jaksa. Mitä jos 2,5 kuukauden tauon jälkeen tartun taas veitseen satuttaakseni itseäni?

Mä niin toivon että maaliskuun alusta helpottais. Että mä saisin lääkkeet että pystyn nukkumaan normaaliin aikaan ja että hoitoneuvottelusta voidaan jatkaa hormonipolille. Jos mä onnistun nää saamaan niin maaliskuun alusta toivottavasti helpottais. Ja sillon pääsen hetkeksi poiskin. Pääsen hetkeksi pois Turusta ja voin viettää rentoa vapaa-aikaa ilman että tarvitsee miettiä yhtään ketään tai yhtään mitään. Saan olla hetken oma itseni ihmisen kanssa joka kaikesta huolimatta pitää minusta aina, olin mä sitten minkälainen tahansa.



Tänkin kaiken mä sain ajatuksissani kuulostamaan hienolta ja järkevältä bussissa, mutta en mä enää kotiin päästyäni osaa ajatuksia pukea sanoiksi.