28. lokakuuta 2010

Prosessi ja psykologin aika #1

28.10.2010

Tättärää, eilen tapahtui jotain uskomattoman kivaa että oli pakko päästä siitä kirjottamaan mahdollisimman pian. Eilinen oli taas niin lahna fiilis ettei jaksanut, varsinkin ku en oo vieläkään nettiä kämpilleni saanut. Tänään taas pitäisi elisalta jonkun soittaa meille päin, mutta saas nähdä.. Mutta asiaan siis!

Tulin siis ihan normaalisti työssäoppimasta kotti ja mua odotti oven takana kasa kirjekuoria. Osan tunnistin heti sähkö- ja pesutupa -laskuksi, mutta "Tampereen yliopistollisen keskussairaala" -tekstillä varustettu kirjekuori sai vaan hymyilemään pahemman kerran. Laskeskelin että oon nyt n. 2 kuukautta odotellut psykoligin aikoja ja olin vielä melko pettynyt kun sitä ei kuulunutkaan syyskuussa.

Nyt se siis kuitenkin tuli ja vielä molemmat kaksi aikaa! Ei sais innostua, mutta jos en nyt ihan väärin oo laskuissa ja muissa niin näiden kahden ajan jälkeen ois hoitoneuvottelu! Se kyllä varmaankin venyy tuonne ensi vuoden alkuun kuitenkin, jouluna kun on joululomat ja muut.

Psykologina toimii mulla Varpu Kunttu josta en kyllä wtftm-foorumilta tai muualtakaan oo kuullut mitään, en negatiivista tai positiivistakaan. Täytyy siis kaivaa jostain tietoa että kuinka hirveä tai ihana ihminen on kyseessä. Pelottavaa silti, en pidä ihmisistä jotka yrittää kaivella mun aivoja. Ei kirjaimellisesti siis.

Ajat on kuitenki vasta 23.11 ja 29.11 eli vielä kuukausi. 3 kuukautta on siis väliä ekan ajan ja viime ajan välissä, kuukaus siis enemmän ku ne arveli viime kerralla tyksissa. Mitäs tosta, jotenki on paljon helpompi jatkaa arkea normaalisti kun tietää että asia on eteenpäin ja joka päivä mennään lähemmäs hoitoneuvottelua ja sitä kautta mun omaa kehoa kohti, jeeeij!

"Kutsumme Teidät psykologisiin tutkimuksiin psykologi Varpu Kuntun vastaanotolle TRANS-poliklinikalle Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Tutkimusaikoja on kaksi, olkaa hyvä ja varatkaa molempiin noin kaksi tuntia aikaa."

16. lokakuuta 2010

Prosessi ja sosiaaliset suhteet #16

16.10.2010

Harrastukset

En tiedä mitä ajattelin tehtyäni tämän, mutta aloitin jalkapallon. Olen tutkinut puolivuotta nettiä, mutta ei - miehille ei ole minkäänlaista harrastejoukkuetta jalkapallosta tai ylipäätänsä kylläkään mistään muustakaan lajista. Enkä kyllä tiedä hyväksyttäisiinkö mua edes harrastejoukkueeseen. Sponttaanisti siis pistin ainoan tietämäni Turussa toimivan naisharrastejoukkueen kapteenille sähköpostia ja he ottivat mut avosylin vastaan.
Tuttuun tapaan jänistin ekan tapaamisen. Osittain kyllä vahingossa, menin väärään bussiin ja vaikka olisin myöhästynyt vain vähän niin pelotti liikaa. Seuraavat treeni meinasin taas jänistellä. Viime hetkellä kuitenki otin itteeni niskasta kii ja puoliksi pakotin itteni kentän laitaan. Kerroin hätävalheen lemmikin sairaudesta viime kerralla ja sitten pelattiin. Kentällä mun korvat meni täysin lukkoon ja se oli upee tunne. Korvissa humisi, pelaajia pyöri mun ympärillä ja pallo hääri jaloissa. Pelasin aivan uskomattoman surkeesti, mikä on ehkä on ok koska en ole pelannut jalkapalloa ikuisuuteen, mutta onneksi nää oli vaan harjotukset. Ja onneksi mun olo muuten oli aivan taivaallinen. En välittänyt vaikka jutut korostu poikaystävistä, meitä kutsuttiin tytöiksi tai naisiksi ja huostaanotossa käskettiin hyväkskäyttää tissejä. Mä en suurimmaks osaks edes korvien huminalta kuule mitä muut puhuu. Mulle tärkeintä on se että pääsee pelaa ja se on kivaa. Uskomattoman kivaa.

Seuraavat kaks kertaa on mennyt yhtä hyvin. Mä olen vaan pelannut, välittämättä siitä miltä kuulostan, näytän tai mitä olen. Tai mitä muut sanoo mulle tai käyttäytyy mun läsnäollessa. Voin kerrankin hyvissä mielin sanoa että tytöttely ei haittaa mua, kunhan mä saan purkaa arjen paineita palloon.

Tässä on siis jotain hyvääkin. Miehille ei oo harrastejoukkuetta. Mitä jos mä olisin mies? Millä mä pääsisin pelaa oikeeseen liigajoukkueeseen ilman taitoja? Joten käytän nyt hyväks tämän että pääsen naistenjoukkueeseen ilmaiseksi ja kehitän taitoja niin että mut voitaisiin hyväksyä miesten liigajoukkueeseen.

Mutta tietenkin myös pimeä puolensa. Ensi vuonna mä voin saada testot. Entä sitten? Äänenmurrosta ei välttämättä moni huomaisi koska se on hidas prosessi, on paljon käheä-äänisiä naisiakin ja oon melko hiljaa muutenkin treeneissä. Entä kun parta rupee kasvamaan? Siihen voi tosiaan mennä 1-3 vuottakin, mutta en mä halua peitellä tai leikellä sitä pois vaan koska mun harrastejoukkueen jäsenet ei saa nähdä sitä. Mitä kun joudun lähtemään? Entä jos en pääsekkää toiseen joukkueeseen ja jalkapallo on jo jumalattoman osa mun elämää? Se on nyt jo mun valopilkku arjessa. Entä jos kiinnyn liikaa näihin pelikavereihin ja haluankin pelata heidän kanssa jatkossa? Pahinta on että jos joku tunnistaa mut jatkossa kadulla vaikka ilman paitaa ja partahaivenet naamassa?

Joskus tuntuu etten miettinyt tätä tarpeeks pitkälle.

2. lokakuuta 2010

Prosessi ja omat ajatukset #3

Mulla olis ehkä paljon ajankohtaisempaakin asiaa, mutta seuraavan asian takia rupesin itkemään bussissa kaikkien nähden joten ette uskokkaan kuinka paljon haluan purkaa asiaan.

Rupesin miettimään bussissa kysymystä minkä parit muut munkaltaiset tutut ovat kuulleet prosessin keskusteluajoilla, "minkälainen mies susta sitten tulee?"
Eihän tuohon osaa järkevästi vastata, eihän meistä tule miehiä, mehän ollaan jo miehiä ja tällaisia meistä tuli. Ei me prosessin myötä tulla miehiksi, me ollaan jo. Jollei muiden mielestä nii omasta mielestämme ja se riittää.

Kuitenkin rupesin miettimään lisää itseäni. Tällainen mies mä sitten olen. Tietenkin jokainen vanhenee ja vanhenemisen myötä saattaa viisaantua, muuttua mielipiteitä ja ulkoisesti kroppa, hiusten värit yms. Mutta perusolemus ja se oma persoona ei sen suuremmin muutu.

Tuohon asti mun ajatus oli vielä ihan okei ja järkevää, kunnes rupesin moittimaan itteäni aivan turhista asioista. Siitä kuinka olen tyhmä, jälkeenjäänyt, ruma, läski, puhevikainen, kouluttamaton, töistä potkut saanut ja vielä ilman sen suurempaa ystäväpiiriä.

Vielä enemmän rupesin itseeni moittimaan kun mietin isääni. Hän varmasti toivoi joskus poikaa ja näin myöhemmin sellaisen sai tietää omistavansakkin. Mutta minkälaisen pojan? Juuri tuollaisen kun ylempänä kerroin. Ei hän saanutkaan mitään kansikuva poikaa joka opiskelisi yliopistossa. Ja minusta on kauheaa että tulen isäni luokse vain koneelle ja puhun isälleni kun pyydän jotakin palvelusta.
Ei isä varmasti olis halunnut tällaista poikaa.

Kun olin pienempi niin silmät sulkiessani näin kuvan kun olen kaunis, pitkä ja hoikka nainen mekossa ja tanssin yliopistojuhlissani isäni kanssa. Ja isäni katseessa paistaisi ylpeys. Tuo kuva särkyi jo ajat sitten. Nyttemmin näen unissani kun valmistun kokkikoulusta rumana ja läskinä ja isä ei edes saavu paikalle koska juhlat pidetään mun äidin luona.

Musta on aina tuntunut että oon jäänyt mun isosiskon varjoon. Tietenkin voi olla että se on vain harhaa, mutta siltä musta on oikeasti aina tuntunut. Sisko on aina saanut hienommat tavarat, autokoulun ja auton, muuttokuljetuksen Ouluun ja muuta. Ja mulla oli iso työ puhua iskälle et saisin 30 kilsan päähän edes puolet tavaroista.
Ton takia mä olen edes yrittänyt olla parempi ku mun sisko, vaikka en olisi se lemppari niin voisin edes saada paremman koulun ja muuta. Mitä enemmän oon aina yrittänyt niin sitä pahemmin oon aina tyrinyt. Yritin niin kovasti olla hyvä koulussa ja töissä että ajoin itteni burn outtiin jonka takia sain töistä potkut ja lopetin koulun. Ja mun epäonnistumisen listaan tulisi paljon kohtia, paljon enemmän kun onnistumisen listaan.

Suureksi osaksi mun vanhempien takia mä lähin tähän nykyiseen kouluun vaikka tiesin että mun henkinen kunto ei ehkä riittäis vielä koulutuksen hankkimiseen. Mä olen monta kertaa vaihtanut mielipidettä, "mä en pysty tähän" ajatuksesta "mä vedän tän vaik päällään seisten" ajatukseen. Ja taas toisinpäin. Nyt mulla on "mä vedän tän läpi". Oli mulla sitten kuinka paska olo ja ajaisin itteni burn outtiin niin sitä ennen mä vedän tän koulun läpi ja saan ekan koulutukseni ammattiin. Suurtalouskokki.. Ei se kovin kehuttava ammatti oo missään muodossa. Mutta ainahan muut voi muotoilla sen "on Alexilla koulutus" muotoon, ei sitä ammattia tartte mainita.